Amallie

Aamulla herään ennen herätyskellon pirinää ja laitan sen pois päältä, jotta sinä, rakkaani, et häiriinny. Hiivin äänettömästi keittiöön tekemään kupillisen teetä, jonka arkisin haluat tasan seitsemältä vuoteeseen.

Noudan lehden postilaatikosta, kolauttamatta ovea. Teekupillinen tarjottimella, pieni omenamuffinssi seuranaan ja lehti kauniisti taiteltuna hiivin takaisin makuuhuoneeseen. Lasken tarjottimen yöpöydälle. Suutelen otsaasi ja toivotan isännälleni hyvää huomenta.

Venyttelet nautinnollisesti ruskettunutta paljasta vartaloasi. Avaan verhot aamun säteiden tulvia huoneeseen.

Seison vuoteen vieressä nauttiessasi aamiaista. Tee on varmaan sopivan kuumaa, mutta hieman jäähtynyttä, koska juot koko kupillisen.

- Oliko tee sopivaa, kysyn kuuliaisesti. -Ja muffinssi tuore?

- Tee oli hieman liian vahvaa, mieheni virkkaa katsoen minua vaativasti. Mitähän nyt seuraisi? Uskallanko kysyä? Vai haluaako hän minun vain kiltisti odottavan, mitä tuleman pitää. Liikahdan kärsimättömänä.

- Seiso paikallasi, mieheni komentaa.

- Eilen aamulla jäi piiskaukset väliin, kun herätit minut aivan liian myöhään. Tarkoituksellako? Mutta et sinä rangaistuksetta siitä säästy. Olisikohan tänään aika korjata vahinko, lausuu mieheni retorisen kysymyksensä. - Ja varmaan korkojen kanssa, eikö niin? Mitähän kivaa me keksisimme? Tuopa puhelimeni tänne, hän käskee.

Sipsuttelen nopeasti olohuoneeseen hakemaan hänen kännykkänsä. Tulisiko mieleeni uhmata hänen käskyään? Ehkä pitäisi joskus kokeilla.

Aikooko mieheni mennä vasta myöhemmin toimistoonsa ja soittaa nyt työpaikalleen? Ei kai hän vain tilaa jotain tuttuaan kouluttamaan minua? Toki hän voi myös lähettää minut rangaistavaksi keskikaupungin klubille, jonka kanssa hänellä on työmatkojensa ajaksi sopimus.

Alapään lihakset värisevät, iho kutiaa jännityksestä.

Pakotan itseni kuitenkin rennoksi, sillä minähän en päätöstä voinut muuttaa. Joskus hän kuitenkin antaa minulle vaihtoehtoja, mutta ne ovat vain näennäisiä. Kuten se, otanko ruoskaa vai kahdenlaista remmiä. Toinen sattuu enemmän, toinen kestää kauemmin. Tai laskenko lyönnit kahteenkymmeneen selvällä kuuluvalla äänellä vai haluanko kahdenkymmenen minuutin ajoituksen. Jos ääneni takeltelee, saattaa piiskaus kestää tuplastikin sen ajan. Riippuen, millä tuulella isäntäni on. Ja tietysti myös minusta, osaanko olla kuten hän haluaa. Tai haluanko olla.

Tietenkin mieheni on saattanut keksiä jotakin aivan uutta. Mitä se mahtaisi olla?

Avioliittomme alussa teimme kirjallisen sopimuksen, jossa lupauduin olemaan kiltti ja tottelevainen aviovaimo. Rikkeistä mieheni saisi antaa minulle sopivaksi katsomansa rangaistuksen. Silloin en osannut uneksiakaan, että hän ottaisi käyttöön koivuvitsat - jotka jouduin tontin laidasta taittelemaan - ja nahkaremmit, joita valikoimme yhdessä markkinoilta tutulta myyjältä - joka tiesi mihin tarkoitukseen niitä hankimme ja antoi auliisti neuvojaan ja teki myös tilauksesta joitakin erikoisuuksia.

Mieheni antoi joko kertarangaistuksen, tai vaikkapa viikoksi tai kahdeksi aamu-ja/tai iltapiiskaukset. Kaiken jouduin kirjaamaan erityiseen päiväkirjaan. Mieheni tarkasti aina iltaisin kirjanpitoni.

Joskus hän otti niin sanotun jokerin, eli vanhasta päiväkirjasta randomina jonkun päivän, jonka rangaistukset toistettiin. Saattoi olla pelkkä pikkuvitsa parisen minuuttia - tai aamusta iltaan kestävä, mikäli sattui tulemaan jokin juhla-tai vapaapäivä tai vaikkapa loma-aika. Tietysti tällaistakin saattoi hiukkasen varioida sen hetken tilanteeseen sopivaksi.

Myös rikkeeni minun tuli kirjata, oli hän sitten havainnut ne tai ei. Kirjaamatta ja kertomatta jättäminen oli tietenkin melkein pahinta kaikesta ja tuplarangaistuksen arvoinen. Tupakointi oli tietenkin minulta kiellettyä, vaikka silloin tällöin tuota kieltoa uhmasinkin tuprutellen savukkeen ja koettaen sitten tuulettaa hajut pois. Viiniä sain joskus luvan kanssa juoda lasillisen pari.

Jäin siis odottamaan rakkaan ja omien sanojensa mukaan oikeudenmukaisen mieheni päätöstä.