Juhani

Sä ehkä yllätit mut vähäsen. Myönnän sen.

"Lähdetäänkö pienelle kävelylenkille?" Näin sä kysyt minulta. No, mulla ei nyt ollut mitään sitä vastaan ja myönnyin toki heti. Ja sitä paitsi, näin lopputalvesta on aina mahdollista, että puet takkisi alle sen punaisen korkeakauluksisen neuleesi jota mä jumaloin sun päälläsi! Luoja. Mä olen sinuun niin koukussa, kun sä laitat sen yllesi että tekisin vuoksesi mitä tahansa. Ja itseasiassa niinhän mä teenkin! Joo, mutta se neule. Käyn aina välillä salaa haistelemassa sen kaulusta, se tuoksuu niin ihanasti sinulle ja hajuvedellesi. Huh. Mutta, siis ulkoilemaan. Menet jo pukeutumaan ja sanot minulle (aina niin tiukkaan tapaasi), että mun pitää vielä tyhjentää pesukone ennen lähtöämme. Sinä menet jo ulos odottamaan minua. No hyvä, niin siis toimitaan.

Ja mikä valtava pettymys minut kohtaakaan. Kun mä tyhjennän sitä konetta, se sun neuleesi löytyy sieltä. Mun on todella vaikea peitellä pettymystäni! Se meni sitten siinä. Tyhjennän koneen ja olen mieltei kiihottumatta vaikka ripustan kuivumaan maailman seksikkäimpiä pikkuhousujasi, joita niin usein olen päälläsi nuollut ja haistellut. Melkein kiihottumatta. Sä osaat olla niin taivaallisen kiihottava, kun sille päälle satut! Noin. Sain koneen tyhjennettyä. Vaikka neule jäikin narulle kuivumaan minulla on silti pieni toive sisälläni, kun kävelen kohti eteistä. Sä tiedät kuinka paljon kiihotun uusista nahkahanskoistasi ja ajattelenkin toiveikkaana että olet laittanut nuo kireät ja upean kiiltävät hansikkaat käsiisi minun ilokseni. Mutta ei. Joudun pettymään jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä. Hanskat ovat kauniisti taiteltuna hyllyllä. Otan ne käteeni ja haistelen niitä hetken. Painan ne kasvojani vasten ja yritän psyykata itseni, etten näyttäisi sinulle kuinka paljon minua harmittaa, kun et laittanut niitä käsiisi. Mä en tule onnistumaan siinä, tiedän se jo. Hansikkaiden nahan tuoksu, yhdistettynä niissä tuoksuvaan hajuveteesi aiheuttaa kuitenkin sen, että kiihotun jälleen. En pysty hillitsemään itseäni vaan joudun koskettelemaan hetken itseäni, samalla nahan ihanaa hajua nauttien. Vedän syvään henkeä nenäni kautta ja tunnen, kuinka alushousuni kastuvat hieman. Koska kuitenkin tiedän sinun odottavan jo minua ulkona, joudun nielemään pettymyksen karvaan kalkin ja vastahakoisesti laittamaan nahkahanskasi takaisin hyllylle. Kaluni jää sykkimään hetkeksi ja kuvittelen miltä näyttäisit nuo hanskat kädessä edessäni. En voi asialle kuitenkaan mitään. Ei neuletta. Ei hanskoja. Nyt ulkoillaan, koska sinusta se oli hyvä idea.

"Onko kaikki hyvin?", kysyt minulta kun olemme kävelleet hetken?

"Joo, ei mitään hätää!", vastaan teeskennellyn iloisesti ja annan sinulle pienen pusun poskelle.

Sä hymyilet hieman oudolla tavalla ja jäänkin miettimään, että olenko todellakin näin läpinäkyvä. Mutta olenhan minä. Sä tiedät tarkalleen, mitä mä ajattelen, kaipaan ja haluan. Tosin en ole aivan varma itse mitä ajattelen! Toisaalta se, että sä tiedät minun olevan pettynyt siitä, ettet ole laittanut nahkahanskoja käsiisi kiihottaa minua. Toisaalta tunnen siitä suunnatonta tuskaa ja haluaisin, etteivät fetissini ohjaisi elämääni näin paljoa. Olemme kävelleet vasta aivan hetken emmekä ole jutelleet oikeastaan mitään, ja sitten aivan yht'äkkiä sanot sen:

"kuule, onko täällä sinustakin hieman kylmä tuuli?"

Sydämeni on pysähtyä. Henkeni salpautuu ja yritän vastata normaalilla äänellä: "joo, kyllähän tämä tuntuu hieman kylmältä."

En todellakaan onnistu olemaan rento ja katseeni harhailee samalla, kun tuntuu että ääneni värisee niin ettei kukaan voisi olla sitä huomaamatta. Sä lasket aurikolasejasi nenällesi, pysäytät minut tarttuen käteeni ja katsot tiukasti silmiini lasiesi yläpuolelta:

"Katsopa minua nyt suoraan silmiin. Olenko mielestäsi nyt lähtenyt liian vähillä varusteilla näin kylmään kevätilmaan?"

Kysymyksesi pysäyttää sydämeni. Mä tiedän tasan tarkkaan mitä sä tällä haet, ja niin tiedät sinäkin. Minulla ei nyt ole enää mitään pakotietä. Mä joudun kertomaan sinulle nyt mikä minua on vaivannut koko lyhyen alkumatkan. Sä olet asettanut mulle ansan. Kaikki pesukoneen sisällöstä lähtien oli tarkkaan etukäteen suunniteltua. Mietin hetken, alanko kiertelemään asiassa mutta sitten tajuan etten selviämään tästä. Missään nimessä.

"No kyllähän täällä on vielä aivan liian kylmä. Vilustut vielä, kun olet noin avoimen kauluksenkin kanssa liikkeellä!", yritän sopertaa ja tunnen kuinka todella vahva puna nousee poskilleni. Ja se ei johdu 'liian kylmästä kevätilmasta'.

"Oletko myös sitä mieltä, että en olisi saanut lähteä ulkoilemaan paljain käsin?"

Kysymyksesi saa minut huokaisemaan tahdottomasti ja yritän kasata itseni. Joudun nykimään takkiani alaspäin, jotta jo aiemmin kastuneiden alushousujeni alle ilmetynyt yhä kasvava kohouma ei tulisi näkyvillesi.

"Totta kai sä nyt itse tiedät miten pukeutua!" Yritän päästä luikertelemaan tilanteesta heittämällä kommentin teennäisen rennosti tietäen, että tulet puristamaan palleistani oikean vastauksen. En kuitenkaan osaa taaskaan odottaa, että teet sen aivan konkreettisesti - keskellä puistoa! Tartut minua jalkojeni välistä ja toteat voitonriemuisen näköisesti:

"Kuulehan, minusta tuntuu ihan siltä, että et taida olla ihan rehellinen minulle." Koen jälleen kerran kanssasi saman tunteen. Joku porautuu pääni sisään ja saa minut täysin polvilleen. Nieleskelen.

"Ota nyt hyvä ihminen kätesi pois mun jalkojeni välistä, joku näkee!"

"No totta kai. Heti kun sä olet kertonut minulle, katsoen suoraan mun silmiini, että oliko sinusta hyvä idea että lähdin ulkoilemaan paljain käsin?"

Katselen paniikissa ympärilleni ja yritän saada tilanteen hallintaan joutuen lopulta nöyrtymään jälleen kerran tahtoosi:

"Hyvä on! Totta kai mä olisin halunnut, että olisi laittanut hanskat käsiisi!"

Hymyilet minulle, kuin olisit juuri voittanut olympiakultaa ja sitten hitaasti päästät kätesi irti minusta.

"Vai olet sitä mieltä. Ehkäpä olet oikeassa."

Tämän todettuasi alat availemaan takkisi vetoketjutaskuja ja mun hermokeskukseni alkaa sanoa sopimustaan irti pelkästä jännityksestä. Tunnen voimakkaita väristyksiä kaikkialla kehossani ja kaluni on kiihotuksesta ja juuri loppuneesta kosketuksestasi niin herkkänä että lantioni tekee pakkoliikkeitä haluamattani.

Edessä oleva näytös ei kuitenkaan ole vielä edes alkanut.

Otat taskustasi ensin esiin todella ohuen silkkihuivin, jonka ojennat minulle: "Pidätkö tuota hetken?"

Ojennan käteni ja yritän peittää sen tärinän siinä onnistumatta.

"Onko sinullakin kylmä?", kysyt kiusoittelevasti. Nyökkään tuskaisen näköisenä ja saan sinut nauramaan helisevästi. Tunnen olevani nyt todella heikoilla. En haluaisi tämän tapahtuvan täällä, yleisellä paikalla, keskellä ulkoilupuistoa!

Sinulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan lopettaa yhtään mitään, sen sijaan kaivat toisesta taskustasi mustat, ohuet villahanskat joita alat asettelemaan käsiisi niin hitaasti ja huolellisesti että minusta tuntuu kuin käyttäisit siihen tuntikausia. Aika pysähtyy. Katson käsiäsi kuin noiduttuna, kun heiluttelet sormiasi mustien, ihoa nuolevien hansikkaiden liukuessa sormiesi päälle.

"Onneksi minulla sattui olemaan nämä mukana, vai mitä?", kysyt minulta.

Vastaan nyökäyttämällä vaisusti päätäni ja minusta tuntuu, että poskieni hehku sulattaa lähistöllä vielä olevia lumikasoja. Kun viimein saat villahanskat käsiisi esittelet niitä minulle ja sanot:

"Nämähän istuvat minulle, kuin toinen iho! Ja kokeilehan kuinka ihanan pehmeät nämä ovat!"

Tämän sanottuasi, viet toisen kätesi salamannopeasti kasvoilleni ja tunnen kuinka hajuvetesi ja villan tuoksu täyttävät pääni sekunniksi. On kuin sähköä johdettaisi kehoni läpi ja minusta tuntuu kuin kaluni olisi repimässä tiensä vapauteen housujeni läpi!

Nautit silminnähden tilanteesta ja naurat jälleen voitonriemuisena.

"Onko sinusta mukavaa, kun lähdimme ulkoilemaan", kysyt silmiäsi räpytellen ja samalla vielä hansikkaitasi kiristellen.

Minulla on suunnattomia vaikeuksia saada sanaa suustani, mutta katson sinua lähes kyynelehtivillä silmilläni suoraan silmiisi ja myönnän katkonaisella äänellä tämän olevan minusta oikein mukavaa. Sinulla on nyt valta. Ja tiedät sen. Olet elementissäsi, kun saat minun huomioni 110-prosenttisesti. Olen täysin sinun ja vallassasi. Epäilemättä. Vaikka olen jo siinä tilassa, että tajuni on mennä, sinulla on vielä paljon lisää luvassa:

"Oletko jo unohtanut, miten helposti voin vilustua avoimella kaula-aukolla? Vai aiotko ehkä varastaa huivini?"

En ole unohtanut, mutta en tosin enää muistanut sitä, että silkkihuivisi on minun kädessäni. Ojennan sen sinulle sanaakaan sanomatta. En vain pysty enää sanomaan mitään. Ja sinä. Sinä olet vasta aloittamassa. Seison kuin maahan naulittuna. Katson lumoutuneena mitä seuraavaksi tapahtuu. En ollut aiemmin tietoinen, että ihminen voi olla hengittämättä useita minuutteja.

Otat huivisi hansikoituihin käsiisi. En voi ymmärtää miten sen teet, mutta onnistut taittelemaan huivistasi kolmion muotoisen katsomatta siihen kertaakaan. Sinun silmäsi ovat kiinni minun silmissäni. Koko ajan. Ja minun silmäni harhailevat. Silmiesi ja mustaksi verhottujen käsiesi välillä. Nyt. Nostat huivin kaulallesi. Mutta ei. Ei sittenkään.

"Hmm.", toteat äänellä, joka iskee tajuntaani kuin tonnin painoinen kivi.

"Täällähän on paljon kylmempi kuin osasin odottaa. Oikeastaan palelen aika paljon. Todella kylmä tuuli!"

Olen täysin jäykkänä. Kaikkialta. Pidät puheessasi taukoja. En enää ymmärrä, enkä tajua missä olen. Katson sinua kuin transsissa. Kaluni huutaa kosketusta niin paljon, että jos tajuaisin olevani puistossa, pelkäisin ohi kävelevien ihmisten kuulevan sen huudon.

"Onneksi minulla on tämä huivi. Tällä saan varmasti itseni pidettyä lämpimänä ulkoilun ajan. Sitten varmasti sinä hoidat lämmittämiseni suihkussa, kun palaamme?", kysyt.

En muista enää varmasti mitään. Olen kuin sumun sisällä ja päässäni jyskyttää kahdensadan pulssillä hakkaava sydämeni. Molemmissa päissäni.

Sitten se tapahtuu. Nostat huivin kasvoillesi ja sidot sen peittämään kokonaan kasvojesi alaosan. Jätät vain tuikkivat silmäsi näkyville.

Minun silmissäni sen sijaan sumenee.

"Autahan nyt hyvä mies hieman tämän huivin sitomisessa!", toteat kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtumassa. Viet huivin päät niskasi takana ristiin ja tuot ne sitten eteen solmittavakseni.

Näen enää maailmasta vain nuo villahanskojen peittämät kädet, jolta pitävät huivin päitä odottaen minua sitomaan ne. Kuinka upealta kuohkeat, täydelliset huulesi näyttävätkään tuon ohuen huivin läpi. Miten eroottiselta voitkaan näyttää, kun huivi värisee puhuessasi minulle. Sidon täysin vaitonaisena huivin päät yhteen leukasi alle.

"kiitos, nyt voin jatkaa ulkoilua huoletta. Ethän enää ole huolissasi vilustumisestani?", sanot.

Otan viimeisillä voimanrippeilläni olkapäistäsi kiinni, katson suoraan silmiisi ja sanon juuri ja juuri kuuluvalla äänellä:

"Mä en halua mitään muuta maailmassa enempää, kuin sinua. Minua ei ole ikinä panettanut enempää. Kun pääsemme kotiin, mä olen sun. Ja teen olosi niin hyväksi, että ymmärrät kuinka paljon tätä haluan. Niin kauan kuin haluat."

Vaikka olet jo nostanut aurinkolasisi takaisin silmillesi, näen huivin läpi kuinka suusi kääntyy tyytyväiseen hymyyn. Tiedät, että osaan todellakin tehdä olosi hyväksi. Jatkamme vaiti lenkin loppuun ja kumpikin meistä elää vain odottaen hetkeä, mikä odottaa vaatteiden lennettyä pois. Yhteinen, lämmin suihku odottaa…