Lady Nickoi

Päivä oli jo pitkällä kun Nelson Wright heräsi. Hänen päätään särki ja koko maailma tuntui pyörivän hänen silmissään. Oksennus teki tuloaan ja Nelson kompuroi ylös sängystään haparoiden tiensä vessaan. Vessan loisteputkivalo sokaisi hänen silmänsä tavalla jota Nelson ei ollut ennen kokenut. Hänen oli nopeasti sammutettava se että pystyisi näkemään jotain, vasta nyt hän huomasi että hän oli nukkunut sängyssään popliinitakki päällä ja kengät jalassa. Hanasta ryöppyävä kylmä vesi selkeytti hieman hänen ajatuksiaan.

Tällaista ei ollut koskaan ennen sattunut. Nelson yritti kuumeisesti muistella mitä viime yönä oli oikein tapahtunut. Hän oli istunut iltaa eräässä kuppilassa ystäviensä kanssa ja sitten hän oli lähtenyt. Mitä kello oli silloin ollut, ehkä vähän yli kymmenen? Sitten hän oli kävellyt asuntonsa suuntaan ja mitä sitten oli tapahtunut Nelson ei muistanut.

Koko yö ja aamupäivä olivat kuluneet kuin sumussa, mistä tämmöinen johtui? Hän ei muistanut juoneensa muuta kuin vähän kahvia viime yönä siinä kuppilassa ystäviensä kanssa. Lopetettuaan kasvojensa huuhtelun Nelson katsoi peilistä heijastuvaa kuvajaistaan. Hän näytti tosi kurjalta, posket olivat kalpeat ja silmien ympärillä olivat mustat renkaat. Hän ei kykenisi tänään menemään töihin, onneksi hänellä oli yksi vapaapäivä rästissä, se tulisi nyt kipeästi tarpeeseen.

Ilmoitettuaan jäävänsä kotiin Nelson riisui päällysvaatteensa ja kapusi uudelleen sänkyyn. Huonon olon lisäksi hänen kurkkunsa tuntui olevan kuin tulessa, armoton jano raastoi häntä.

- Mikä minua oikein riivaa, hän mutisi tyynyynsä ja yritti olla välittämättä tästä polttavasta janosta joka ei lähtenyt vettä juomalla.

Varjojen pidentyessä ja auringon laskiessa eräs naisvampyyri kömpi ylös arkustaan. Kaipasin häntä heti herättyäni ja päätin että hänen olisi aika palata. Saatoin nähdä hänet lepäämässä vuoteellaan punaisesta kristallipallostani. Hänen leponsa ei ollut rauhallinen vaan ahdistunut ja tuskainen, muutos oli siis jo alkanut. Hymyilin kepeästi kun katselin miten hän vääntelehti tuskaisesti sängyssään veren janon polte kurkussaan.

- Menemmekö hakemaan hänet valtiatar, kysyi ötökänsyöjäni.

- Se ei ole tarpeen, hän tulee luokseni itse, vastasin ja laskin hellästi käteni kristallipallon päälle. Hivelin hellästi sen kylmää pintaa ja painoin poskeni sitä vasten. Aloin hyräilemään sitä samaa sävelmää jota silloinkin kun kohtasin Nelson Wrightin ensimmäistä kertaa. Ääneni oli matala ja hiljainen, tuskin kuultavissa mutta olin varma että Nelson kuuli sen.

Hiljainen hyräilyni tunkeutui salakavalan hellästi hänen mieleensä ohjaten hänet minun valtaani. Raskas ja uuvuttava horros siirtyi syrjään lempeän valveunen tieltä. Hyväilin häntä ajatukseni voimalla ja maanittelin häntä hunajaisella kielelläni nousemaan ylös. Pakotin hellästi hänen jäsenensä tottelemaan omaa tahtoani ja kiskoin hänet ylös. Hiljainen lauluni oli tehnyt tehtävänsä, Nelson oli jälleen taikani pauloissa. Kuin unissakävelijä hän suunnisti kohti lauluani tietenkään itse sitä tiedostamatta.

- Seuraa minua kultaseni, kutsuin häntä ja kiristin otettani hänen tahdon voimastaan.

Hän ei vastustellut lainkaan vaan totteli hellyydeksi naamioitua käskyä. Hah, ihmisiä oli niin naurettavan helppo manipuloida, he suorastaan janosivat sitä. Nelson astui viileään pimeyteen yöpukeissaan ja jatkoi matkaansa kylmyydestä välittämättä. Ne harvat ihmiset jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, jopa poliisin partioauto ajoi hänen ohitseen pysähtymättä.

Vihdoin ja viimein hän tuli piilopaikkani ovelle ja yksi ötökänsyöjistäni päästi hänet sisään. Tyhjä ilme silmissään Nelson astui esiin varjoista. Kävelin hymyillen hänen luokseen ja viittasin ötökkäjengiäni häipymään. Jäätyämme kahden napsautin sormiani hänen silmiensä edessä.

- Nelson nyt on aika herätä, sanoin lempeästi.

Samassa hänen silmiensä taakse syttyivät valot ja hän heräsi transsista, näin oli parempi minun kannaltani. Halusin nimittäin nauttia hänen kamppailustaan kun joisin hänen vertaan. Nelson tunnisti minut siksi samaksi vampyyriksi ja kaikki eilisen yön tapahtumat palasivat kristallin kirkkaina hänen mieleensä. Hän ampaisi hurjaan juoksuun takaisin siihen suuntaan josta oli tullutkin. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkällekään kun tarrasin häneen kiinni ja panoin hänet lattiaa vasten.

Nelson vapisi kuin horkassa allani ja rukoili minua päästämään hänet menemään.

- Älähän nyt vastahan tämä hupi alkoi, kuiskasin hänen korvaansa.

- Etkö muista miten hauskaa meillä oli eilen, jatkoin ja suutelin hänen niskaansa.

Nelson oli kauhusta jäykkä ja minun kosketukseni ei rauhoittanut häntä mitenkään. Nyt olisi otettava järeämmät keinot käyttöön. Käänsin hänet selälleen ja istuuduin hajareisin hänen rintakehänsä päälle. Riisuin mustan korsettini pois ja pistin kynnelläni itseäni rintojen väliin. Kapea verinoro valui alas tuoreesta haavasta ja näin pelon sekä paniikin katoavan Nelsonin silmistä.

- Maista, tiedän että haluat, viettelin häntä.

Veri sammuttaisi hänen janonsa sen me molemmat tiesimme. Kuin taikaiskusta Nelson sai voimansa takaisin ja nyt oli minun vuoroni olla alakynnessä. Koiran lailla hän nuoli rintojeni väliä nauttien veren suloisesta mausta. Hymyilin voitonriemuisesti ja silitin hänen vaaleita hiuksiaan. Veren vuodon loputtua hän katsoin minuun punaisiksi muuttuneilla silmillään.

- Lisää, hän murahti karhealla äänellä.

Pudistin päätäni ja sysäsin hänet pois päältäni.

- Minä olen sinun valtiattaresi ja minä päätän milloin saat lisää, teroitin hänelle.

Nousin ylös lattialta ja kävelin kirjoituspöydän luo. Vedin yhden sen laatikoista auki ja nostin esiin täynnä tuoretta verta olevan pullon. Nelsonin silmät alkoivat loistaa ja hän yritti ottaa pullon mutta estin häntä.

- Haluatko ansaita tämän, jos niin on niin saat tehdä hieman töitä, ilmoitin.

- Mitä haluat minun tekevän, Nelson kysyi selvästi tuskaantuneena.

Laitoin pullon takaisin laatikkoon ja suljin sen kiirehtimättä. Käännyin häneen päin ja hymyilin viekoittelevasti.

- Rakastele minua, määräsin.

Avasin makuukammiooni johtavan salaoven ja kävelin sen läpi Nelson takanani seuraten. Tästä kerrasta olisi hellyys kaukana, tämä olisi pelkkää himojen tyydytystä. Mehiläisvahakynttilöiden liekit loivat hehkuvan verenkarvainen hohteen kamariini niiden syttyessä.

- Näytä että olet mies, anna tulla, haastoin hänet ja väläytin torahampaitani.

Nelson rypisti kulmiaan ja hänen suunsa vääntyi tiukaksi viivaksi. Hän tarrasi minuun lujasti ja repäisi yhdellä liikkeellä hameeni pois. En kavahtanut hänen rajua otettaan lainkaan vaan jatkoin hänen yllyttämistään sanoen:

- Ei tunnu missään, hopi, hopi! Raiskaa minut!

Raivo ja himo leimahtivat Nelsonin silmissä ja hän pakotti minut vatsalleni pylväs-sänkyni päädyssä olevan suuren vaatearkun päälle. Hymyilin salaa itsekseni, tässä miehessä oli sittenkin sisua ja päättäväisyyttä. Runkattuaan itsensä kovaksi hän potkaisi jalkani erilleen ja survoi itsensä sisälleni puolittain väkisin. Tämä oli ihanan erilaista ja saatoin viimein kunnolla tuntea miehen sisälläni.

Huohotin ja voihkin kovaäänisesti hänen kovassa käsittelyssään nauttien joka hetkestä. Hänen rajut otteensa kiihottivat minua entisestään ja käskin häntä olemaan vieläkin rajumpi. Nelson piti kiinni lantiostani rystyset valkoisina ja siltikin kielsin häntä päästämästä irti. En välittänyt yhtään siitä vaikka saisinkin mustelman tai pari, tämä olisi sen arvoista. Puristin reiteni yhteen vaikeuttaen hänen työntöjään, toivoin hänen nauttivan leikkisästä vastustelustani. Taisin osua oikeaan kohtaan sillä tämä sai hänet suorastaan hulluksi himosta. Hän ruhjoi minua aina vain nopeammin sekä kovempaa ja arvelin hänen pian tulevan.

Hänen karhea eläimellinen huohotuksensa muuttui yhä kovemmaksi ja päätin estää häntä tulemasta aivan vielä. Omakin tieni huipulle aukeni jo edessäni mutta en halunnut kiirehtiä turhia.

Nelson oli jo laukeamaisillaan mutta taikani pidätteli häntä tavalla joka maksimoisi hänen mielihyvänsä sitten kun antaisin hänen tulla. Suloisen kutkuttava tunne teki tuloaan ja annoin sen viedä minua kiireettömästi kohti korkeuksia. Huippu läheni lähenemistään ja voihkintani oli muuttunut suoraksi huudoksi. Nyt minä tulisin ja laukesimme yhdessä Nelsonin kanssa.

Mielihyvän huutomme kaikuivat varmasti kadulle asti täältä maan syvyyksistä sekoittuen yhdeksi suureksi kirkaisuksi. Nelson päästi irti lantiostani ja kaatui selälleen lattialle tajuntansa menettäneenä. Hän oli totisesti antanut minulle vieläkin enemmän kuin edelliskerralla.

Kerättyäni hieman voimia konttasin hänen vierelleen ja katselin hänen levollisia kasvojaan. Edes veren jano ei saanut häntä virkoamaan, nyt oli minun tilaisuuteni toimia. Nousin hänen päälleen ja etsin hänen kovasti tykyttävän kaulavaltimonsa. Nelson ei värähtänytkään kun upotin torahampaani hänen lihaansa.

No, mitä piditte tästä rakkaat lukijani? Oliko liian rankkaa?