BroadMind

”Tuo on äärimmäisen surullista”, vaimoni Heidi sanoi.

”Mutta minusta kyse on lopulta naisesta itsestään, siitä miten hän osaa opettaa miehen tavoille ja ottaa tältä tarvittaessa luulot pois.”

Koskiset olivat istuneet olohuoneessamme lauantaita jo iltayhteentoista. Parisuhteiden problematiikkaa yleisellä tasolla ruotiva ja luvalla sanoen melko unettava keskustelumme oli yhtäkkiä saanut käänteen kohti konkretiaa. Ojensin noutamaani nenäliinapakkausta itkevälle ja tuskaiselle Pialle, joka juuri oli päässyt kertomasta Arin pettäneen häntä useita kertoja, viimeksi kuun alussa vain runsas pari viikkoa sitten.

Vaimoni odottamaton vastaus sai meidät kaikki hämilleen. Pia tuijotti häntä ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa pyyhkien edelleen vuolaina valuvia kyyneliä poskiltaan. Siron nenän sierainkaaret värähtelivät kevyesti; hän oli huomattavan kaunis jopa itkiessään, klassisella tavalla puhdaspiirteinen nainen. Mielenliikutuksensa keskelläkin hän vaikutti nyt kanssasisarensa rohkaisemana tarkkaavaiselta, melkein kuin valmistautuisi jos ei aivan kaikenmuuttavaan ihmetekoon, niin vaikuttavaan illuusioon ainakin.

Vaimoni nousi ja teki kädellään poistumiseleen:

”Viivyn pienen hetken. Tarjoatko, kultaseni, vaikka sillä aikaa kaikille lasillisen.”

Ari ei ollut vaikuttanut erityisen halukkaalta ryhtyä suhdevyyhden setvintään ulkopuolisten läsnäollessa, oli vain vaimonsa tunteenpurkauksen aikana vilkuillut ärtyneenä kelloaan ja yrittänyt lyhyin kommentein tyrehdyttää keskustelua. Nyt hän tuijotti minua epäuskoisena, mutta samalla aavistuksen järkyttyneenä.

Minä olin vaivautunut, tuskin pystyin katsomaan kumpaakaan näistä läheisistä ystävistäni kasvoihin. Tunti sitten tahdoin päästä nopeasti nukkumaan – nyt olisin halunnut sohvan minut nielaisevan. En vieläkään saattanut uskoa, millaisen reaktion Pian tilitys oli Heidissä saanut aikaan. Mutta minulla oli mahanpohjaa kouristava visio siitä, mitä pian oli tapahtuva. Nousin kävelläkseni baarikaapille. Otin esiin pullon konjakkia ja aromilasit. Käteni tärisivät. Vaistomaisesti olisin halunnut seurata Heidiä hänen huoneeseensa ja yrittää kääntää hänen päänsä, luotsata tilanne väljille vesille, niin ettei kenenkään tarvitsisi menettää kasvojaan. Mutta tiesin kokemuksesta, miten mahdoton tehtävä se olisi. Istuin hiljaa konjakkilasi hikoavassa kädessäni, kuuntelin vieraittemme eripuraista dialogia ja toivoin Heidin sittenkin tulevan järkiinsä.

Toive oli turha.

Hän ilmestyi olohuoneen oviaukkoon juuri niin dramaattisessa asussa kuin olin pelännytkin. Tai oikeastaan nainen ei enää ollut tuntemamme Heidi. Hänen hyväntahtoisen ja usein niin pidättyväisen kuorensa alta oli kymmenessä minuutissa kuoriutunut jotakin aivan muuta, itsevarmuutta kiireestä kantapäähän uhkuva valtiatar. Yllään tällä visuaalisesti vaikuttavalla hahmolla oli mustat pitsiset stringit ja korsettia muistuttava musta yläosa, johon kiinnitetyt nauhat kannattelivat verkkokuvioituja pitsisiä sukkia. Jaloissa hänellä oli tiukat, pitkävartiset nahkasaappaat ja käsissään kyynärpään yli ulottuvat silkkiset käsineet. Kokonaisuuden täydensivät lakalla kuohkeutettu tummanruskea tukka ja kaulaa koristava nahkainen niittipanta. Olin tottunut tyyliin, mutta tällä kertaa vaikutelma oli – ehkei vähiten vieraiden läsnäolon takia – suorastaan shokeeraava. Kuin varmemmaksi vakuudeksi tihenevästä tunnelmasta hän taivutteli käsissään jäntevän näköistä raippaa.

Ari ja minä emme saaneet äännähdystäkään suustamme. Pia puki muutaman nyyhkäisyn saattelemana sanoiksi meidänkin havaintomme: ”Heidi, sä olet kertakaikkisen upean näköinen!” Piasta poiketen vaimoni kasvonpiirteet olivat naiselle melko voimakkaat: korkeat poskipäät, määrätietoiset huulet ja hallitseva leuka. Nenänvarsikin kaartui slaavilaisittain komeana. Tällainen asustus piirteitä korostavine meikkeineen teki hänestä paitsi vastaansanomattoman seksikkään, myös hyvin vakuuttavan. Tällä hetkellä hänen vakuuttavuutensa ilmeni niin, että poskeni alkoivat hehkua ja saada väriä.

Heidi asteli olohuoneen lasipöydän viereen ja tarttui omaan konjakkilasiinsa. Ari toljotti vierelleen ilmaantunutta jumalatarta pitsin verhoaman navan tasalle, minä en saanut katsetta irti omasta konjakkilasistani. Heidi vaihtoi Pian kanssa muutaman sanan ja kertoi pian osoittavansa kuinka sanoista siirrytään tekoihin. Hänen äänensä kuulosti tavanomaisen iloiselta ja mutkattomalta, melkeinpä liiankin mutkattomalta. Heidin laskiessa maljansa pöydälle minä ojensin käteni tarttuakseni omaan, jo lähes tyhjäksi juotuun lasiini. Ennen kuin sormeni ehtivät tarttua jalkaan, ne osuivat eteen työnnettyyn piiskaan. Epäröityäni hetken – lyhyen, mutta riittävän - Heidi siirsi raipan varrella lasin keskelle pöytää, ulottumattomiini.

”Heidi…”, aloitin niin määrätietoisella äänellä kuin suinkin kykenin. Saatoin vain hävitä, itse asiassa tein vain hänen roolityönsä entistä helpommaksi. Raippa läiskähti lasipöydän pintaan sellaisella voimalla, että konjakeista hyppäsi pisaroita ilmaan. Aloin aavistaa käyttäneeni oman vuorosanani. Kului pieni ikuisuus ilman että pystyin tekemään liikettäkään.

”Kuten näet, tämä on lopultakin aika helppoa”, Heidi virkkoi Pialle samalla kun ojensi pöydältä vieraille heidän lasinsa. ”Kultaseni, haluan sinun siirtävän tämän pöydän nyt sivuun!” Raskasta pöytää irrallisine levyineen ei niin vain käynyt siirtäminen, joten pyysin hölmistynyttä, mutta tilanteen intensiivisyydestä vaikuttunutta Aria auttamaan. Nostimme pöydän ikkunan alle niin, että sohvan ja nojatuolien väliin jäi tilaa.

Heidi oli asettunut istumaan omaan nojatuoliinsa ryhdikkäänä ja jalat polvelta kauniisti ristissä. Kun olin asettumassa hänen viereensä, tieni sulki raippa: ”M-mm… Sinä et istu. Sinä riisut.” Nielaisin kiusallisen kuuluvasti ymmärtäessäni yksinkertaisen ohjeen, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta tuntui mahdottomalta toteuttaa. Tässä, Pian ja Arin edessä!? Ei ikinä!

Solidaarisuudesta minua kohtaan kuulin Arin varovaisesti ehdottavan kotiinlähtöä. Yhdellä ainoalla katseella vaimoni naulitsi hänet sohvaan. Pia oli jo lakannut itkemästä.

”Ellet sinä saa vaatteitasi riisutuksi, Ari voi varmaan auttaa”, Heidi tokaisi nähdessään epäröintini. Hänen kykynsä hallita tilanteita niin halutessaan oli kadehdittava. Minulle tuli kiire alkaa napittaa paitaa pois päältäni. Heidi kehotti minua seisomaan kasvot vieraisiin päin tyytyen itse katsomaan yksityisstrippariaan sivulta. Kun olin päässyt sukistakin eroon ja työntänyt jo peukaloni alushousujen vyötärönauhan alle hän sanoi: ”Pysäytetäänpä tähän!”

Hän nousi ylös ja tuli taakseni seisomaan. Alentaen äänensä matalaksi hän kysyi viettelevään sävyyn: ”Kultaseni, et kai sinä vain ole pettänyt minua?”

”No, tiedäthän sinä, etten”, tiuskaisin kuin ohimennen, mutta kaduin jo samassa äänensävyäni. Mitään sanomatta hän siirsi hitaasti alushousun oikealta pakaraltani syrjään ja upotti sen takapuolen vakoon. Hän siveli kevyesti sormenpäillään paljastunutta kankkua, joka raipan pelosta nousi äkisti kananlihalle. ”En rakkaani, en ole”, sopersin jo paljon kesymmällä äänellä.

”Uskoisin sinua mielelläni kulta pieni, mutta miehistä ei aina tiedä”, hän jatkoi. ”Jos teen pienen valheenpaljastustestin, sopiiko…” Odottamatta vastausta hän kääräisi alushousun sivuun vasemmaltakin puolelta ja asetti silkin peittämän kämmenensä paljastuneelle pyllylleni. Oikeassa kädessä olevalla raipalla hän alkoi kankaan läpi sivellä siihen asti rauhassa levännyttä sukuelintäni. Ärsytyksestä kaluuni alkoi vähitellen pumppautua verta, kunnes se hetken päästä jo pullotti kivikovana alushousujen alla. Loput verestä kohisivat kasvojeni hiussuonissa. Hävetti. Moni olisi viimeistään tässä vaiheessa keskeyttänyt näytännön ja pelastanut, mitä pelastettavissa oli. Ikäväkseni tiesin, että meidän aviopakastamme kaikki valtit olivat muutamassa vuodessa siirtyneet Heidin huolella hoidettuihin käsiin. ”Mutta kultaseni, tämä mittari meni punaiselle”, hän tulkitsi testin tuloksen.

Ennen kuin ehdin oivaltaa, ettei kuvitellusta uskottomuudestani seuraava rangaistus olisi yhtä kuvitteellinen, Heidi oli tarttunut käsiini, vienyt ne selän taa ja poliisille ominaisella rutiinilla kiinnittänyt minut käsirautoihin. Hän talutti minut nojatuolin eteen, laskeutti polvilleen ja painoi yläruumiini tuolin istuimelle. Sitten hän tottunein liikkein laski alushousut ylös sojottavan elimeni muodostamasta lihanaulakosta alas polviin.

Ari alkoi kaiketi tuntea olonsa epämukavaksi, sillä kuulin hänen takeltelevan: ”Heidi, jos sinä aiot… siis kun Jannehan ei kuulu tähän nyt mitenkään… niin me joudutaan kyllä sitten lähtemään…” Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulin Heidin sanovan täysin rauhallisella äänellä, ilmeisesti katsoen Aria kasvoista kasvoihin: ”Pia jää tänne minun kanssani. Jos sinä nyt lähdet, kuva miehen verisestä perseestä tulee tiistaina postissa.” Saatuaan Arin vakuuttuneeksi, että vieraaseen ei tietenkään koskettaisi pitkällä tikullakaan ja että perseestäni tulee hänen katsoessaan kenties aavistuksen vähemmän verinen, Ari suostui jäämään. Hänellä ei tainnut olla liiemmin vaihtoehtoja. Hänelläkään.

Heidi pyysi Pian viereen katsomaan ja oppimaan piiskaamisen alkeet: mikä kohta kesti muistutusta uskottomuudesta eniten, missä kohdassa lyönnit olivat kaikkein kivuliaimpia ja mihin kohtaan taas ei saanut lyödä ollenkaan. Samaan aikaan hän piirteli raipan kärjellä pakaroihini ja reisiini ympyröitä ja otti välillä sisäreisien pehmeästä ihosta kiinni. ”Tännekin voi antaa, mutta harkiten”, hän sanoi lopuksi tarttuen kiveksiini ja vetäen niitä taaksepäin.

Teoriatunti oli äkkiä pidetty. Hengitin lyhyttä nopeaa vetoa odottaessani ensimmäistä läimäystä. Heidi ei säästellyt voimiaan laskettaessaan raipan oikealle pakaralleni. Sitten vasemmalle. Sitten pari kertaa oikealle… Ulahdin joka kerta tuskasta. Useitten kymmenien lyöntien jälkeen takalisto vasta vähitellen alkoi turtua ja tulin toimeen vaimeammilla voihkaisuilla. Käsittely oli helvetillisen perusteellinen; hän jatkoi pitkään, ilmeisesti Pian kokemien aviollisten pettymysten innoittamana. Välillä seurasi äänetön tauko, jolloin arvasin Heidin katsovan takana istuvaa Aria.

Kun kuulin Heidin toteavan ”eiköhän tämä riitä”, huokaisin helpotuksesta luullen sijaiskärsijän roolini päättyneen. Mattokin oli jo rullattu alta pois, luultavasti toista reittäni pitkin valuvan verinoron takia. Mutta olisihan minun pitänyt arvata, tai tietää paremmin. Heidi halusi nyt opettaa taidon Pialle kädestä pitäen – tulevaisuuden varalle. Arin tuskaisista pyynnöistä huolimatta raippa vaihtoi käyttäjää ja Pia alkoi Heidin käskystä jakaa lyöntejä. Hän aloitti vieraskorealla ja varovaisella tyylillä, mutta kuunneltuaan aikansa Heidin vakuutteluja peräsimeni kestävyydestä, Piakin lisäsi iskuihin voimaa. Silmistäni kirpoava vesi oli jo ajat sitten kastellut nojatuolin istuintyynyn. Purin vuoroin kieltä, huulta ja hammasta, etten olisi alkanut anella armoa. Siitä Heidi olisi voinut innostua entisestään. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen lyönnit päättyivät ja tunsin Heidin sivelevän ruhjottua takapuoltani ja arvioivan Pialle työn jälkeä: ”Nätti. Sinussa on ainesta, kunhan harjoittelet vain.”

Naiset istuivat alas. Minä jäin kaiketi punaisen-, sinisen- ja violetinkirjavine persuuksineni edelleen polvilleni nojatuolia vasten. Kuulin konjakinjuonnin ja keskustelun jatkuvan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Heidi kyseli Pian tuntoja pettämistä koskien. Pia kertoi avoimesti, mutta joutui välillä taas niiskuttamaan. Koko aikana Ari ei sanonut sanaakaan eikä häneltä myöskään kysytty mitään.

Lopulta Pia ehdotti kotiinlähtöä. Noustuaan ylös hän tuli luokseni, kosketti hiljaa selkääni ja kumartui kuiskaamaan korvaani: ”Anteeksi. Ja kiitos.”

Heidi saatteli Koskiset ulos. Sitten kuulin hänen menevän suihkuun! Tietysti, totta kai. Ja mihinpä meillä kummallakaan olisi kiire ollut. Vielä enemmän henkisesti kuin ruumiillisesti piestynä jäin edelleen paikoilleni odottamaan.

Palatessaan vihdoin ja viimein olohuoneeseen hän huudahti: ”Herranjumala kultaseni, mitä sinulle on tapahtunut!” Se oli hänen huumoriaan, toisinaan hauskaa, mutta tässä sieluntilassani lähinnä oman surkeuteni korostetusti esille nostavaa. Heidi haki kostean pyyhkeen ja paineli äsken kokemaani verrattuna melkein liioitellun hellästi takapuoleni ja jalkani kuivuneesta verestä puhtaaksi. Sitten hän levitti haavaumiin ja ruhjeisiin viileää, kipua lievittävää voidetta. Lopuksi hän auttoi minut pystyyn ja nosti takanani seisten alushousut huolellisesti paikoilleen. Irrottamatta vielä käsirautoja, hän puristi kämmenkupissaan etumustani ja sanoi: ”Olihan sen Arin perkuleen saatava pieni opetus. Mahtaisitko antaa minulle anteeksi jos pääsisit käyttämään tätä valheenpaljastinta…”

Ja annoinhan minä. Liekehtivin pakaroin, mutta annoin kuitenkin. Samalla muistin hiljaa mielessäni toivoa, ettei kukaan läheisistä ystävistäni ihan vähään aikaan intoutuisi käymään vieraissa.