Pikkuvaimo

Toukokuun alussa tuli kesä viikoksi. Mittari näytti pariakymmentä, ja hellarajakin melkein ylittyi. Sunnuntaina päätin ystävättäreni kanssa lähteä hetkeksi kävelemään ja hakemaan ostosparatiisista eilen näkemäni hellemekon. Valkovuokkoja näkyi joka puolella ja ihmiset kulkivat iloisen näköisinä, rohkeimmat jo shortseissaan. Matkalla kuoriuduin neulejakustani ja tungin sen kassiin. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että käsivarsissani kihelmöi ja vaikka aurinko oli ihanaa, siitä seuraava kutina ei. Noh, te tiedätte mitä tarkoitan.

Katselimme seksikkään näköisiä samettikorsetteja ja nappasin yhden mukaani sovitettavaksi. Naureskelin Marjalle, että tämä on sitten viimeinen keinoni saada liitto vielä toimimaan. Kaksikymmentä vuotta yhdessä, ja viimeiset vuodet yhdessä Pekan kanssa olivat muuttuneet lastenhoidon, arjen, työn ja velvollisuuksien harmaaksi massaksi – romantiikasta tai erotiikasta ei ollut enää puhettakaan. Marja tutkaili vielä housuja ja minä siirryin sovituskoppiin. Totesin heti ottaneeni korsetista liian pienen koon. Kroppa vain muuttuu matkan varrella, ja entinen B75 oli nyt muuttunut C80:ksi. Hihkaisin ystävättärelleni, että hän toisi suuremman, ja ojensin korsetin oven yli hänelle malliksi. Hetken päästä minulle ojennettiin sopiva koko, ja se istui lähes täydellisesti. ”Hei, tää on hyvä!” hihkaisin ja avasin oven Marjaa varten, mutta sisään astuikin hyvin miellyttävän ja jotenkin tutun näköinen mies. ”Tuota… anteeksi nyt, minä olen varmaan väärässä kopissa.. tai siis… joku… ahh… te olette kopissa” änkytin, mutta mies vain hymyili ja kysyi eikö koko sitten ollutkaan sopiva. ”Minustakin se oikein hyvä, istuu oikein kauniisti” mies jatkoi minun vain haukkoessani henkeä. ”Taidan tuoda vielä siihen sopivat pikkuhousutkin” hän sanoi ja hävisi ovesta. Istuuduin jakkaralle huohottamaan ja ihmettelemään mitä oli tapahtunut. Missä Marja oli? Mitä oikein on tapahtunut?

Mies palasi hetken päästä hymyillen, mutta minä olin pukeuduttuani jo lähestulkoon raivoissani. ”Missä Marja on?” kysyin hurjistuneena ja korsettia heilutellen. ”Hän on takahuoneessa lepäämässä” mies totesi rauhalliseen sävyyn. Olin lähellä käydä kiinni hänen takinliepeisiinsä, mutta sen sijaan säntäsinkin ulos ja lähimmän myyjän kimppuun kysyen ”Missä helvetissä on takahuone!” Säikähtäneen näköinen tyttö ohjasi minut sinne, ja siellä Marja makasi sohvalla, dramaattisesti pyyhkien nenäliinalla otsaansa. ”Mitä tapahtui? Oletko sairas?” Kuulin takaviistosta miehen äänen, joka selitti että Marjaa vain vähän pyörrytti, ei mitään hätää. Kohta hän on jo täysin kunnossa. Käännyin silmät salamoiden mieheen päin ja sanoin ivalliseen sävyyn ”Ai nyt sitä ollaan jo lääkärikin!”, mutta Marja nousi siinä vaiheessa pyörtyneeksi ihmiseksi hämmästyttävän rivakasti ylös ja nappasi minua kyynärpäästä johdattaen minut saman tien ulos.

Päästyämme ulos kaupasta Marja sihisi minulle puoliääneen ”Ssshhh nyt olet hiljaa ja mennään! Huomasitsä kuka se oli!”. Olin aivan ymmälläni. Marjan silmät kimalsivat kiihtyneinä ”se oli Janne Rautakoura, pöllö!” Olin entistä enemmän ihmeissäni kun Marja sihisi ”Sillä on joku oma mallisto, tiätsä, ja se oli jakamassa nimmareita!” No niinpä tietysti… Jokainen laulu- urheilu- tai tosi-tv-tähti nykyään teki oman ”mallistonsa” vaikkei olisi vaatteita aikaisemmin nähnytkään! Tai, no tietysti oli nähnyt, kaikkihan olivat nähneet. Ja käyttäneetkin, totta kai, mutta … noh, te tiedätte mitä tarkoitan.

”Aivan epistä, että se tuli sun koppiin, sä olet naimisissa! Mun koppiin sen ois pitänyt tulla!” kiekui Marja jo täyttä häkää. Kiihdyin jo itsekin ja sanoin Marjalle, että jos se todellakin oli Janne Rautakoura, se ei tule sinun eikä minun koppiin! Tai siis ettei sitä niin vaan koppiin tulla! Tai Janne Rautakoura tule. Koppiin. Ähh. Itse asiassa minä en taida edes tulla tähän ostoskeskukseen. Muutan Angolaan. Tai Belgiaan. Ihan kuinka vaan, kunhan ei koskaan enää koppiin. Janne Rautakouran koppiin... Noh, te tiedätte mitä tarkoitan.

Aika kului, enkä saanut laitetuksi sitä samettikorsettia päälleni, vaikka kuinka yritin. Suhteemme hiipui hiipumistaan, ja jos joskus lähestyä yritinkin, käänsi Pekka vuoteessa kylkeä ja sanoi olevansa väsynyt. Pahimmillaan olimme vain kaksi vierasta, jotka jakoivat arjen ja asuntovelan, ja parhaimmillammekin vain kaksi lämmintä vartaloa, jotka toivat toisilleen lohtua.

Janne Rautakourasta en ollut päässyt eroon. Uuden levynsä myötä hän komeili lähes jokaisen lehden kannessa. En voinut unohtaa kohtaamistamme, se sai mielessäni yhä suuremmat mittasuhteet… Janne Rautakouran hymy, silmät, tyytyväinen ilme hänen katsoessaan minua korsetissani. Minä tarvitsin tuota katsetta - sitä halua, jonka luin hänen silmistään, sitä tunnetta että olin taas nainen. Vartalonikin heräsi henkiin, vereni kohisi, ihoni hehkui ja silmissäni säihkyi. Ja eräänä päivänä huomasin lähteväni marketin kassalta uunituore naistenlehti mukanani. Juuri se, jossa oli Janne Rautakouran haastattelu.

Seuraavana yönä en saanut unta. Otin lehden mukaani ja lukitsin itseni vessaan – aivan kuin olisin ollut tekemässä jotain todella kiellettyä! Janne sanoi haastattelussaan, että ei koskaan tiedä mitä elämä tuo eteen ja että tilaisuutensa pitää käyttää. Mietin kuumeisesti mitä se omalla kohdallani tarkoitti. Olinko ohittanut onneni ja jättänyt tilaisuuteni käyttämättä – en pelkästään Jannen kanssa, vaan monessa muussakin tilanteessa? Noh, te tiedätte mitä tarkoitan…

Parin viikon päästä Pekka sanoi, että firman risteily on sitten seuraavana viikonloppuna. Tänä vuonna oli Pekan vuoro toimia isäntänä, joten meidän perheelle risteily oli suorastaan pakollinen. Perinne oli jokavuotinen, ja vaimot/tyttöystävät kutsuttiin aina mukaan, kaikenlaisten ikävien tilanteiden välttämiseksi. Tästä huolimatta risteilyllä tapahtui aina jotain, joka kuohutti toimistoa pitkään. Pakkasin mukaan samettikorsettini kaiken varalta – jospa erilainen ympäristö saisi meidät vielä syttymään toisiimme?

Laivalle päästyämme ja pakolliset alkudrinkit ja tutustumiset hoidettuamme jätin Pekan työasioittensa ja kollegojensa pariin. Ajattelin kävellä hetken, ja ohitin kuutoskannen ilmoitustaulun, jossa luki kissankokoisin kirjaimin: tänä iltana Janne Rautakoura! Ei voi, ei saa olla totta! Minun oli pakko mennä haukkaamaan hieman happea ennen valmistautumista illan ohjelmaan ja siihen naamioleikkiin, johon tänään tiesin joutuvani… Noh, te tiedätte mitä tarkoitan.

Palattuani hyttiin aloitin valmistautumisen suihkulla, kampauksella ja meikillä. Päätin sittenkin laittaa korsetin päälleni ja yrittäessäni kiemurrella sen sisään kuulin ovelta koputuksen. Huomasin Pekan kännykän yöpöydällä ja ajattelin hänen tulevan noutamaan sitä. Napsautin lukon auki ja käännyin saman tien selkä ovea päin pyytäen Pekkaa laittamaan viimeiset hakaset kiinni. Pekan sormet hyväilivät selkääni ja niskaani ja ajattelin mielissäni, että korsetti näkyy olevan tehokas – siitä on aikaa kun hän noin teki. Mutta sitten sormet ujuttautuivat alushousujeni sisään ja hyväilivät pakaroitani kerta kaikkiaan hekumallisesti… Käännyin ympäri – ja siinä seisoi Janne Rautakoura! Sain jostain aivan käsittämättömän puuskan itseluottamusta ja sanoin hänelle hymyillen ”meidän täytyy lopettaa tapaaminen tällä tavoin”. Janne oli hiljaa ja hämmentynyt kunnes näin hänen silmissään väläyksen. Hän muisti! Janne sanoi hymyillen, että jäi ne pikkuhousut sitten kokeilematta, johon vastasin uudessa mielentilassani ”se on kyllä harmi, sillä nämä vähän ahdistavat”.

Janne auttoi minut pois pöksyistäni ja polvistui eteeni tunnustellen kielellään reittiä sisääni. Roikuin kiinni yläsängyn reunassa, sillä polveni eivät kerta kaikkiaan pitäneet – kaikki tämä jännitys, pelko siitä, että mieheni tulee sisään – ja hyvä Jumala sentään, Janne Rautakoura! –reiteni vapisivat hervottomina. Hän jatkoi tutkimustaan ja sanoi väliin, että maistun hyvältä, kirsikoilta, maista vaikka, ja suuteli minua niin että maistoin oman mehuni hänen huulillaan. Olin pyörtyä!

Samalla hän ohjaili minua varovasti kohti alasänkyä, niin että lantioni oli sängyn reunalla ja minä täysin auki hänelle, ylävartalo sängyllä ja jalat retkottaen pitkin poikin. Sitten hän kuori housut jalastaan ja silmäys hänen alushousuissaan pullottavaan aarteeseen sai minut huohottamaan. Janne polvistui lattialle ja suuteli ruusuni auki, hänen pitkät ja taitavat sormensa hyväilivät minua siinä ohessa niin, että tulin raivoisasti sätkien hänen suuhunsa. Sitten hän nousi seisomaan ja pyysi minua polvilleni sängylle. Olin juuri sopivalla korkeudella ottaakseni hänen mehukkaana kiiltelevän miehuutensa suuhuni, ja imin, suutelin ja maiskutin häntä kiihkeästi. Janne nojasi käsillään yläsänkyyn ja voihki tulevansa pian, joten autoin häntä vähän vielä sekä suullani että käsilläni, hyväilin ja puristelin niin että hän vihdoin suihkusi kasvoilleni ja suuhuni ihanan kuuman lastinsa.

Lähtiessään Janne sanoi ovella ”tulee vielä kolmaskin kerta, sinä korsetissasi ja minä oven takana. Usko vaan” ja sitten hän oli kadonnut. Puhdistin itseni ja pukeuduin miettien samalla mitä oikein tapahtui... vai onko sillä niin väliä? Noh, te tiedätte mitä tarkoitan.

Pekan firman omistaja, herra Joensuu, tanssitti minua, kun Janne Rautakoura aloitti oman esiintymisensä. Menimme lähemmäs katsomaan ja Janne hymyili nähdessään minut. Herra Joensuu kääntyi kysyvän näköisenä puoleeni ”Tunnetteko te?” Taisin punastua kuin teinityttö, mutta onnistuin sanomaan vakuuttavasti, että emme todellakaan, esiintyvät taiteilijat nyt ovat tuollaisia… hakevat jonkun sopivan katsekontaktin yleisöstä.

Herra Joensuu toi minut takaisin pöytään ja sanoi Pekalle, että kannattaa pitää varansa. Vaimonne on ihastuttava, jopa Janne Rautakorva katseli häntä. Pekka korjasi välittömästi ”Koura. Janne Rautakoura” ja herra Joensuu katsoi Pekkaa vilpittömän hämmästyneenä – ”Niinhän minä juuri sanoin”. Katsoimme toisiamme Pekan kanssa ja vaihdoimme pitkästä aikaa ystävällisen ja huvittuneen katseen. Pekka veti minut hymyillen ylös sanoen ”Pitänee viedä vaimo tanssimaan, ettei kukaan muu kerkiä” ja vei minut lattialle. Minulla oli pitkästä aikaa hyvä olla... Ja ei, te ette tiedä mitä tarkoitan.