Littlen

(Huom! Tyylilaji älä-ota-sitä-vakavasti)

Eroottisia kuulumisia junan vessasta kirjeystävälleni Eurooppaan

Minulla on kirjeystävä, jolle voin kertoa aivan kaiken.

Hän työskentelee Brysselissä EU:n sihteerinä ja käy joka viikonloppu ostoksilla sellaisissa suurkaupungeissa kuten Pariisi ja Amsterdam. Hän tapaa päivittäin monia ihania ihmisiä, joiden kanssa hän käy syvällisiä mutta leikkimielissävytteisiä keskusteluja viiden tähden ravintoloissa. Hän on kaunis ja vaalea ja miehet suorastaan piirittävät häntä. Hän on avoin, sosiaalinen, hauska ja helposti lähestyttävä ja hänellä on terve ja tasapainoinen suhde erääseen pitkään ja komeaan, poliittisesti valveutuneeseen suurlähettilääseen. Muutaman vuoden kuluessa he varmaankin asettuvat aloilleen, ostavat ponin ja koiranpennun ja hankkivat ihania lapsia, joista ensimmäisen kummiksi minä pääsen.

Olemme kuin saman kolikon kaksi eri puolta, ja päätämme jokaisen kirjeemme sanoihin ”rakkaudella”. Meidän välillämme vallitsee täydellinen luottamus ja tiedämme kaiken toistemme elämistä. Niistä molemmat ovat muuten suorastaan ihmeellisiä; täynnä jännitystä, huumoria, seikkailua, vaarallisia suhteita ja romanttisia käänteitä.

Esimerkiksi viime kirjeessä kerroin ystävälleni siitä, miten olin matkalla Helsinkiin erääseen äärettömän tärkeään business konferenssiin; sellaiseen joka kerta kaikkiaan vaatii naisia pukeutumaan pintapuolisen asiallisesti mutta käytännössä huippuseksikkäästi tyköistuviin jakkupukuihin ja vihjaaviin asusteisiin. Niinpä minullakin oli pienenpieni, liituraitainen kynähame, mustat sukkahousut, vain aavistuksen verran huterat korkokengät ja hyvin timmi liituraitaliivi ohuen, pienen kauluspuseroparan kaverina. Lisänä tietysti kirkkaanpunaiset huulet ja kynnet, hiukset päänahkaa koittelevalla nutturalla ja sihteerikön silmälasit.

Tapasin junassa miehen, joka luonnollisesti oli nuori, komea ja kaikin puolin täydellinen. Hänellä oli huoleton hymy ja hurmaava parransänki, ja yleisvaikutelma oli renttumaisen aistikas. Vaihdoimme kihelmöiviä katseita, jotka kuumottivat meitä ja muita sieltä ja täältä.

Istuimme vierekkäisillä penkkiriveillä, molemmat ikkunapaikoilla, ja häpeämätön flirtti siirtyi pikkuhiljaa katseista astetta pidemmälle. Kun minä hymyilin, hän hymyili takaisin, ja kun hän hymyili, minä hymyilin takaisin. Hymyilimme yhdessä ja erikseen toisillemme ja maailmalle, ja hymyt saivat yhä vihjaavampia sävyjä. Kuvainnollisesti kerrottuna kasvolihastemme antamat viestit irstailivat monin mielikuvituksekkain tavoin siinä Pendolinon kakkosvaunussa alastoman häpeilemättömästi piittaamatta piirun vertaa yleisistä siveysasetuksista.

Minä pyörittelin hennoissa käsissäni kuulakärkikynää, sellaista mustaa ja kiiltävää joka sointui business naisen ulkokuoreeni, eikä hän pyöritellyt käsissään mitään.

Ja kuten arvata saattaa, minuun iski yhtäkkinen kömpelyys – en ymmärrä, miten siinä niin kävi. Saattoi olla että aivastin (mutta erittäin sievästi eikä nenästäni tullut sitten laisinkaan räkää). Saattoi myös olla, että käteni olivat hionneet, vaikka eiväthän ne niin tietenkään voineet tehdä, sillä ihoni on samettinen, pehmeä, kimmoisa ja täysin vailla eritteitä. Mitä nyt korkeintaan kevyesti sipaistu kalliilla, hyväntuoksuisella kosteusvoiteella. Saattoi myös olla, että notkeanjoustavat niveleni olivat liian notkeanjoustavat, jotta otteeni kuulakärkikynästä olisi pysynyt herkeämättömän stabiilina koko sen ajan, jonka käytin nonverbaaliin viestintään muukalaismiehen kanssa. Joka tapauksessa pudotin kyseisen esineen, ja me molemmat katsoimme miten se hiljaisuuden vallitessa tirrirrir-vieri tarkalleen keskikäytävälle, siihen missä penkkirivimme kohtasivat.

Yhtä aikaa, sulavina ja hallittuina kuin ne uhanalaiset mitkä-lienee afrikkalaiset tai olisivatko sittenkin amazonilaiset pyöriäiset, joita Avarassa luonnossa jakso toisensa jälkeen kuvataan, me sukelsimme sen kohtalokkaan konttoritarvikkeen perään emmekä pysähtyneet, ennen kuin kasvomme olivat niin lähellä toisiaan, että nenämme vain vaivoin välttivät kohtalokkaan yhteentörmäyksen. Molempien kädet koskettivat kuulakärkikynää, minun sormenpääni itse kuulaosaa, hänen sormenpäänsä sitä klikattavaa kohtaa. Ja kuin varkain meidän sormemme lähtivät sip-sip-sipsuttamaan sentti kerrallaan kynänvartta pitkin hitaasti mutta lohdullisen varmasti.

Hän katsoi minua, ja hänen silmänsä olivat vihreät kuin smaragdi, ruskeat kuin karhunturkki tai vaihtoehtoisesti ihan vain lemmikinsiniset valaistuksesta riippuen. Myönnän, että oli siinä silmillä kirjavuutta kerrakseen, mutta minkäs tyttö tekee kun värien joukosta on niin vaikea valita vain yhtä suosikkia.

”Neiti taisi pudottaa jotain”, hän sanoi ja kuulosti rock-laulajalta hakusana-asteikolla miesäänet; seksikkäät ja matalat.

”Niin taisi”, minä sanoin ääni estrogeenia tihkuen. ”Herra varmaan auttaa minua poimimisessa”, ja siinä vaiheessa sormenpäämme kohtasivat – tsip – ja se oli Merkki.

Sillä sekunnilla siitä Merkistä huulemme kohtasivat ja antauduimme intohimoiseen kielisuudelmaan, joka kuvallisissa assosiaatioissa rinnastetaan ilotulituksiin, hyökyaaltoihin, meteoriittien törmäämiseen ja tulenarkoihin vuotoihin kaasulaitoksella hempeän mutta voimakkaan viulumusiikin soidessa taustalla.

Hänen kätensä olivat suuret ja voimakkaat työmiesaparaatit, jotka siirtyivät ahnaasti mutta kirurgisen tarkasti ja hellästi ampiaisvyötäröäni pitkin tutkimaan, mitä mustien pitsirintaliivieni alle kätkeytyi samalla, kun hänen suunsa hamusi kaulaani. Minun käteni tekivät tuttavuutta leveiden hartioiden ja herttaisen hyvinvoivan lihaksiston kanssa odottaen innokkaina pääsevänsä pyörittelemään jotain ihan muuta kuin sitä keskikäytävälle unohtunutta kuulakärkikynää.

Singahdimme junan vessaan alta viiden sekunnin; vain päällysvaatteet ropisivat käytävälle kun hän kantoi minut yllättävän tilavaan ja täysin hajuttomaan mukavuuslaitokseen, jossa VR:n uudistuksen johdosta oli puhtauttaan humajavat, steriilit pinnat viininpunaisella sametilla ja silkkityynyillä päällystettynä. Tuossa alkeellisessa mutta eroottista värinää sisältävässä ympäristössä kävimme itse asiaan; lempemme sulautui yhdeksi kun nuoret ja kumipalloa kimmoisammat vartalomme kietoutuivat toisiinsa. Täydensimme toisiamme kun hän otti minut ja minä otin hänet vastaan. Panimme kuin kaniinit ja kuksimme kuin gerbiilit koko pitkän junamatkan; tsuk-tsuk-tsuk. Ja vastaukset kolmeen kysymykseen ovat pitkä, paksu ja arvaa vain montako kertaa. Kirjekaverilleni selostin tietysti kaikki upeat yksityiskohdat, niin että hänkin varmasti liekehtii himosta lukiessaan trendikkään, brysseliläisen aamiaispöytänsä ääressä Pradan ja Guccin luomuksiin pukeutuneena villistä ja vapaasta seksielämästäni. Varmaankin hän kuvauksestani intoutui viettelemään oman kumppaninsa uuteen arjen hekumaan.

Jälkeenpäin makasimme sylikkäin hellinä ja raukeina ja riettaina, ja siinä oli joko alku uudelle upealle suhteelle tai sitten jatkoimme molemmat upeita ja sisällökkäitä elämiämme. Tai ehkäpä kohtasimme siinä konferenssissa jonne olin matkalla. Jospa se käsitteli vaikkapa lääketiedettä tai yritysjuridiikkaa, niin että muukalaismies paljastuisi vieläpä rikkaaksi. En ole vielä päättänyt.

Suoraan sanottuna kaikki edellinen oli nimittäin täysin tuulesta temmatusta hatusta vedettyä. Minä olen kaupan kassaneiti ja kongressin sijaan olin matkalla Pannahisen pikkukylään isotätini hautajaisiin aivan liian isoon surupukuun pukeutuneena, eikä puhettakaan että kukaan olisi hymyillyt minulle. Enkä minä edes tiedä mitä kongresseilla tehdään tai missä ne sijaitsevat. Helsingissä kävin viimeksi rupipolvisena nappulana. Kynähameisiin ja muihin krumeluureihin minulla ei ole varaa, ja vaikka olisikin, en taatusti olisi puoliksikaan niin seksikäs kuin huippuseksikäs kirjekaverini.

Juna taas oli pikajuna, joka pysähtyi puoleksi tunniksi keskelle metsää ja kun tiedustelin syytä, alkoi konduktööri teeskennellä kuuroa ja käyttäytyi kuin ei olisi kuullut kysymystäni. Koko junan ainut hyvännäköinen jolppi vilkaisi minua ja pakeni, niin että aloin epäillä jonkun liimanneen minuun kyltin: Varokaa norovirustartuntaa. Lähin vastine hyvälle seksille oli, kun vieressä istuva humalainen yritti hiplata reittäni mutta erehtyi aavistuksen sijainnista, niin että junan penkki sai sijastani sietää kourimista ennen kuin äijä sammui.

Että sellaista minun elämäni on. Ja nyt te tietysti ajattelette, että tarinan opetus on siinä, että myös kirjekaverini glitterinkiiltoinen glamourelämä Brysselissä on samanlaista silmänlumetta, mutta älkää luulko.

Jos nyt nimittäin ihan rehellisiä ollaan, niin ei minulla edes ole kirjekaveria.

Mutta en väitä, ettei sellainen olisi kiva. Joku jolla menee yhtä kurjasti ja jonka kanssa jakaa kokemuksia, jos nyt ei hohdokkaasta niin ainakin arkisesta elämästä, täysin rehellisesti. Ja niinpä minä kerran jätin nettiin ilmoituksen, jossa hain kirjeystävää. Kämppäkaverini kuitenkin käytti luvatta tietokonettani ja sattui näkemään, että minulla oli profiili jossain suomikaksnelosessa, eikä siitä naurusta tullut loppua. Tietysti teeskentelin parhaani mukaan, ettei kyseisellä profiililla ollut oikeasti mitään tekemistä minun kanssani vaan että se oli joku vitsijuttu, ja niinpä me nauroimme asialle yhdessä. Ja siksi minulla ei ole kirjekaveria tai hohdokasta elämää.

Kuulakärkikynä minulla kyllä on. Se on valkoinen ja siinä lukee vihreällä ”Tapiola”, ja aina joskus minä kirjoitan sillä kuulumiseni ylös, ja jos se kynä sattuu putoamaan, minä kyllä poimin sen ylös ihan itse, kiitos vain.

Rakkaudella,

Ingrid.