Lady Nickoi

Olin potenut huonoa oloa jo monta viikkoa. Lääkärit eivät löytäneet mitään syytä heikkoon terveyteeni ja ainoana hoitokeinona oli runsas lepo ja rauhallinen tahti elämässä.

Vietin jälleen kerran yksinäistä iltaa kotonani. Muu porukka oli lähtenyt kaupunkiin koska sairaan ihmisen katseleminen ei ole mitenkään mukavaa. Isoäitini valitti jatkuvaa päänsärkyä johon auttoi ainoastaan poistuminen minun luotani.

Makasin sängylläni ja luin yhtä kirjaston lainakirjaa. Purin hampaani yhteen ja yritin nielaista tulevan itkun. Tämmöinen käytös jopa omilta sukulaisilta oli jo liikaa. Tällä tavoin minä kyllä parantuisin, yksin ja hylättynä. Kaulaani poltti ja hieroin varovasti sormillani kahta pientä haavaa. Paha oloni oli alkanut tuona samana päivänä kun olin saanut nuo haavat ihooni. En yhtään tiennyt miten olin saanut ne ja lääkärini oli veikannut että ne olivat hämähäkin tekemiä puremia.

Ulkona hämärsi jo ja kuulostelin hämmästyneenä miksei kotiväki palannut jo? He olivat tietysti menneet elokuviin, joka auttoi heitä hetkeksi unohtamaan kotona riutuvan sairaan. Suljin kirjan ja tuijotin huoneeni kattopaneeleihin. Yö oli ihmeellisen hiljainen tänään, edes liikenteen ääntä ei kuulunut. Kohottauduin istumaan ja katsoin ulos terassin lasiovesta.

Täysi kuu loisti taivaalla luoden aavemaista loistettaan. Laskin katseeni kuusta alemmaksi ja näin tumman hahmon seisovan terassilla. Säikähdin aivan hirveästi mutta sitten ajattelin jonkun naapurinpojan tulleen säikyttelemään minua. Katsottuani tarkemmin havaitsin että ulkona seisova olento oli isompi kuin teinivuosiensa alussa oleva pojan kloppi, ei tämä tyyppi oli selvästi kasvanut jo mieheksi.

Vaistosin uuden vaaran ja ajattelin että terassilla seisoi murtovaras mutta eniten minua kuitenkin häiritsi se ettei hahmo liikahtanut mihinkään. se vain seisoi paikallaan kuin patsas. Mitä se oikein halusi? "Avaa terassin ovi", kuului käskevä ääni pääni sisällä.

Kylmät väreet kulkivat ihollani, olin aivan varma ettei terassin oven takaa ollut kuulunut mitään mutta silti olin kuullut selvän käskyn kuin se olisi sanottu aivan korvani juuressa. Kuulin saman käskyn nyt vaativampana, sen sanonut ääni oli lempeä mutta kova. En voinut mitään sen lumovoimalle.

Nousin tahdottomasti ylös kuin unissakävelijä ja kävelin terassin ovelle. Väänsin avainta lukossa ja aukaisin oven. Kylmä ulkoilma tulvahti sisälle ja se hyväili kalseilla kourillaan silkkipyjaman alla olevaa vartaloani. Samassa huoneeni kaikki valot sammuivat ja täydellinen pimeys sulki minut sisäänsä. Nyt parin metrin päässä seisova hahmo lähti liikkeelle. Kuulin rakkariketjujen helähtelevän hahmon askelten tahdissa ja nahkatakin narinan. Hahmon lähestyessä aloin nähdä selvemmin sen piirteet.

Minähän tunsin tämän miehen. Olin kohdannut hänet joskus aiemmin kun olin kuljeskellut ystävieni kanssa pimeässä metsässä. Hän oli majaillut siellä pimeän luolan uumenissa odottaen seuraavaa veriuhriaan. "David", kuiskasin hiljaa hänen varjonsa langetessa kalpeille kasvoilleni. "Oliko ikävä?", David kysyi ilkikurisesti siniset silmät luonnottomasti loistaen.

Astahdin taaksepäin mutta David seurasi. "Minä varoitan sinua, kotiväki palaa pian ja he tietävät miten sinunlaisiasi kohdellaan", uhkasin uskomatta sanoihini itsekään. David hymyili vinoa hymyään ja ovi hänen takanaan sulkeutui itsestään. "Älä sinä heistä huoli, heidän autonsa on kyllä pihassa mutta he eivät tule sieltä ulos", hän valaisi ironisesti. "Mitä olet tehnyt heille?", kysyin korottamatta ääntäni. "En mitään repäisevää, sillä yleensä hervottoman hurvittelun jälkeen ihminen tuntee olonsa hyvin väsyneeksi. He ovat toistaiseksi elossa mutta ovat sen verran uneliaita etteivät jaksa eväänsä väräyttää", David virkkoi.

Huokasin helpottuneena, he olivat vielä elossa, mutta miten minun kävisi? David silmäili häpeilemättä vartaloani päästä jalkoihin ja hymyili hyväksyvästi. "Olen kaivannut sinua", hän sanoi lempeästi ja hieraisi peukalollaan poskeani. Hänen kosketuksensa oli yhtä kylmä kuin silloin kun kohtasimme ensimmäisen kerran. Tunsin sähköisen sykäyksen kulkevan lävitseni ja sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Haukoin henkeä kuin hukkuva, halusin paeta ja jäädä yhtä aikaa. Halusin taistella henkeni edestä ja samalla antautua täydellisesti.

David tiesi kokoajan ajatukseni ja hän astui aivan eteeni. Tunsin kasvoillani hänestä hohkaavan kylmyyden mutta en vastustellut sitä lainkaan. Äkkiä hän kumartui ja tunsin hänen huulensa omillani. Hänen sensuelli suudelmansa oli kuin huumetta, aistit täysin turruttava hyvän olon impulssi. Kiersin käteni hänen ympärilleen sillä juuri samalla hetkellä jaloistani hävisi tunto.

David otti minut raudan lujaan otteeseensa etten pudonnut. Tarvitsin lisää tätä, minun oli viimein myönnettävä. Seurauksista viis. Tämä oli kuin vettä janoon kuolevalle. David tuuppasi minua hellästi rintaan ja leijuin sängylleni näkymättömän voiman kannattelemana. Hän käveli hitaasti keinuen vierelleni ja laskeutui sitten polvilleen. "Pysy siinä, sinun ei tarvitse tehdä mitään", hän neuvoi lempeästi. Se olikin hyvä neuvo sillä en olisikaan pystynyt mihinkään fyysiseen.

David kuljetti kevyesti pitkäkyntisiä sormiaan silkkisellä kankaalla seuraten uskollisesti vartaloni kurveja. Uudet ja uudet sähkövirrat kulkivat lävitseni poukkoillen sisälläni kuin flipperipallo. Tämä oli oikeaa nautintoa parhaillaan. David siirtyi yhä alemmas. Reisien jälkeen polvilleni ja sitten säärilleni. Hän nosti pyjamani helmaa kevyesti ja painoi suudelman molemmille polvilleni...

Jos haluatte jatkoa niin kertokaa