Anssi

Jollakin ihmeen kaupalla oli käynyt niin että Tiina oli huoneessani, ihka elävänä ja todellisena. Oli kai tämäkin jonkinlainen saavutus elämässä: tuo varhaisteinifantasioitteni supertyttö, saavuttamattoman tuntuinen olento, josta niin monena päivänä ja yönä jo vuosia olin haaveillut tietäen että ne sfäärit joissa elimme olivat aivan liian kaukana toisistaan jotta jonkinlainen teiden risteäminen olisi edes ollut ajateltavissa, nyt istui silmieni edessä tuossa nojatuolissa jossa itsekin olin monesti istunut, istui tässä samassa huoneessa jossa olin niin monesti hänestä uneksinut. Kylän kaunein tyttöhän hän oli, tummine pitkine hiuksineen, suorine otsatukkineen, söpöine kasvoineen ja sorjine vartaloineen. Miten helposti se vain oli loppujen lopuksi käynytkään: hän oli ollut muutaman päivän poissa tunneilta ja halusi nyt kysyä minulta, mitä asioita oli käsitelty sillä välin kun hän oli ollut sairaana. Polvet velttoina olin kävellyt hänen kanssaan tuttua tietä oppilaitokselta kotiin, miettien kuumeisesti miten selviäisin kunnialla koko tästä tilanteesta, johon en ollut ollenkaan osannut valmistautua sen suunnattoman epätodennäköisyyden vuoksi.

Oli lämmin alkukesän päivä, toukokuun loppua. Emme tarvinneet takkeja, ja niinpä kengät eteiseen riisuttuamme olimme kiivenneet suoraan yläkertaan, jossa oma huoneeni oli. Hän siis istui nojatuolissa odottamassa, kun tutkin pöydän ääressä kurssikirjoista kohtia, joita olimme viimeksi käsitelleet. Ollessani syventynyt tutkimaan yhtä niistä, kuulin hänen kutsuvan minua nimeltä. Käännähdin katsomaan, ja - voi sitä yllätystä! Tiina oli riisunut T-paitansa ja siinä hän istui rinnat paljaina, hehkeänä ja hymyillen minulle kauniisti. Kyllä ne olivatkin kauniit rinnat, ja nännit sellaiset joita olisi kiva koskettaa ja kokeilla... Jonkinlainen paniikinomainen käväisi nopeasti mielessä: tuossa istui kypsä nuori nainen, odottaen minulta poikaselta ties mitä, josta minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta. Luonto kuitenkin veti tikanpoikaa puuhun ja lähestyin häntä hänen yhä hymyillessään minulle ja katsoessaan minua silmiin. Tilanne saattoi nyt edetä vain yhdellä tavalla, kaikki oli niin helppoa... kosketin sormillani hänen nännejään; olisi tuntunut epäkohteliaalta edes kieltäytyä. Ensin kosketin vain varovasti, sitten tunnustelin niitä jo vähän kauemmin. Hän tuntui ihmetyksekseni pitävän siitä, mutta ajattelin että saattoi myös olla että hän kohteliaisuuksissaan vain teeskenteli.

”Mikäs se siellä pullottaa?” hän kysyi sitten veikeästi, ja nolona huomasin, että kaluni seistä jökötti selvästi farkkujen läpi. Tiina availi vetoketjuani minun puoliksi tajuamatta tapahtuvaa, ja pian kaluni seisoi täydessä mitassaan hänen silmiensä edessä. Hän tarttui siihen kädellään; tuntui kuin sähkövirta olisi kulkenut kehoni läpi, niin kihelmöivä oloni oli.

”Sulla on hieno pippeli”, hän sanoi, nyt varmastikin jo kohteliaisuudesta, mutta se tuntui saavan kihelmöivän oloni yhä sietämättömämmäksi. ”Haluisiksä että ollaan yhdessä silleen?”

Minulla ei siinä vaiheessa ollut enää mitään tekosyitä sitä vastaan. Kaikki mitä sitten tapahtui tuntui oikealta ja hyvältä, ja Tiina opasti minua siinä mitä en osannut muutoin tehdä. Siinä huohottaessamme lähekkäin tuntui kuin vuosien taakka olisi yhtäkkiä pudonnut, haaveeni olivat saaneet täyttymyksensä, ja kun purkauduin häneen, annoin kaiken sen kiintymyksen ja kaipauksen ja hyvän, jota olin aikojen saatossa häntä kohtaan tuntenut, purkautua häneen myös.

Parasta kuitenkin on nyt se yhteys, mikä välillämme on. Kuljemme käsi kädessä ja olemme ystäviä, läheisiä, välillämme on sähköä. Kesä on aluillaan ja elämä hymyilee. Minulla on Tiina, ja Tiinalla minut.