Anssi

Virpi on minulle rakas tyttöystävä. Yhdessä olemme jakaneet monta hienoa hetkeä jolloin olemme tunteneet läheisyytemme ja henkisen yhteytemme. Olen onnellinen siitä, että minulla on hänen kaltaisensa ihminen ystävänä ja kumppanina. Usein olen katsellut ja ihaillut häntä kun hän seisoo lähelläni kuin jumalatar, ryhdikkäänä ja vahvana, silmät sisäistä tulta kipunoiden kuin pieni voimalaitos, hänen eroottinen auransa loistaen voimakkaasti hänen ympärilleen ja vaikuttaen sieluuni elähdyttävästi kuin herätyspapin saarna, hänen sulavat ja viehkeät liikkeensä ja eleensä aivan jokapäiväisissä tilanteissa vangiten lumoutuneen katseeni kun tarkkailen häntä saamatta kyllikseni, ja iloitsen hänen puolestaan ja yhdessä hänen kanssaan siitä, mitä hän on. Olenkin ihmetellyt joskus, mikä on saanut hänet kiinnostumaan minusta, tuiki tavallisesta tallaajasta, mutta en ole tullut kysyneeksi; jotenkin se ei ehkä tunnu sopivalta. Oltuani hänen kanssaan nyt suhteellisen kauan luulen tietäväni vastauksen: intohimoni häneen ja se, miten se heijastuu, ei vain arjessa vaan myös intiimielämässämme - kuinka paneudun ja keskityn täydestä sielustani häneen ja hänen olemassaolonsa sulostuttamiseen noina pitkinä öinä, kun emme haluaisi kumpikaan nukahtaa ollenkaan – tuo rakkaus ja intohimo tuo hänelle syvän tyydytyksen ja herättää hänessä samanlaista vastakaikua minua kohtaan. Tämä ihmeellinen side välillämme on minulle tärkeintä.

Yksi asia kuitenkin on ehkä jäänyt pukematta sanoiksi – asia, jonka tunnen hänenkin odottavan minun sanovan, mutta jota hän ei halua pakottaa minusta ulos ehdoin tahdoin. Niin se riippuu välillämme ilmassa, tai siltä minusta ainakin tuntuu; ainakin se on sisäinen pakko joka minun täytyy saada ulos ennemmin tai myöhemmin, muutoin tunnen pakahtuvani. En ole kuitenkaan tottunut sellaisiin sanoihin ja sellaiseen puheeseen, ja olen odottanut oikeaa hetkeä sanoa se. Mutta jos odottaa alituiseen oikeaa hetkeä, se ei ehkä milloinkaan tule.

Niinpä eräänä päivänä, kun olimme yhdessä poimimassa viinimarjoja ja keskittyneenä työn touhuun, sanoin hänelle:

”Virpi…”

Hän kohotti katseensa ja katsoi minuun kysyvästi. Yritin jatkaa puhumista, tuntui että sanat juuttuvat kurkkuuni, mutta päättäväisesti jatkoin, haluten saattaa loppuun sen mitä olin alkanut tehdä.

”Rakastan sinua.”

Sanoin sen katsoen koko ajan hänen ihmeellisiin, syviin silmiinsä, joista näin heti heijastuvan ilon ja suuren onnen. Vaikkei hän heti sanonutkaan mitään, sanoin sanat uudelleen katsoen häntä edelleen, ja hän tiesi eikä epäillyt, että olin tosissani ja rehellinen, tiesihän hän totta kai tunteeni häntä kohtaan jo entuudestaan. Tuntui kuin suuri lasti olisi valahtanut sisältäni saatuani sanat sanotuksi. Hän vastasi:

”Minäkin rakastan sinua.”

Emme enää halunneet jatkaa marjanpoimintaa. Nousimme ylös jakkaroilta, joilla olimme istuneet, autoimme toisiltamme vaatteet pois, ja hellästi toisiamme hyväillen ja kuumasti suudellen painuimme tuoksuvien pensaiden kätköön. Koskaan aikaisemmin ei seksi välillämme ollut ollut niin ihmeellistä.