Ajotyttö

Tämä tositarina sijoittuu erääseen itäsuomalaiseen kaupunkiin. Elettiin 2000-luvun alkua, ja päätin viimeinkin mennä autokouluun - kypsässä 21 vuoden iässä. Autokoulussamme oli kaksi opettajaa: noin 50-vuotias Harri ja Arto, kolmikymppinen nuorimies.

Parilla ensimmäisellä ajotunnilla minua opetti Harri. Tunnit menivät kivasti. Olin joskus mökkitiellä harjoitellut ajamista, joten hallitsin autoa suhteellisen helposti. Olisikohan ollut neljäs ajotunti, kun sain opettajakseni Arton. Halusin jo lähteä kokeilemaan kaupunkiajoa, mutta Arto antoi ohjeen ajaa metsäautotielle. Edellisyönä oli satanut runsaasti lunta. Arton mukaan kannatti käyttää tilaisuus kokeilla liukkaalla ajamista hyväksi.

Ajoimme vähän matkaa, kunnes saavuimme kääntöpaikalle. Arto pyysi pysäyttämään auton. Hän halusi polttaa savukkeen. Arto sytytti kääryleensä ja käveli vähän matkan päähän autosta käryttelemään sitä. Minä jäin autoon odottamaan. Radiossa soi Maija Vilkkumaa. Katsahdin ulos ja näin Arton virtsaamassa lumipenkkaan. Hänen peniksensä oli kuin suunnaton luikerteleva käärme, joka sylki ulos appelsiinilimonadia. Säikähdin. Ja kiinnostuin heti perään. ”Konepelti on kylmä kun sillä makaa”, lauloi radion kovaääninen, kuin kiusoitellakseen. Tunsin tuhman väristyksen kulkevan lävitseni.

Säikähdin tunnettani ja pakotin sen pois mielestäni. Olinko ihan hullu?! En käsittänyt itseäni ollenkaan. Arto avasi auton oven ja istuutui viereeni. ”Lähdetään pois täältä”, kivahdin hänelle aidosti kiukkuisena. Hän kohautti kummissaan viidakkokasvin tiheitä kulmakarvojaan. ”Meidänhän oli tarkoitus ajaa liukasrataharjoitus”, hän totesi minulle kuin pikkutytölle ja minua hävetti käytökseni. ”Taidat olla vähän hermostunut”, hän naurahti ja taputti minua olalle ymmärtäväisesti, enkä voinut mitään mieleeni nousseelle ajatukselle, että tuo sama kämmen oli puolta minuuttia aikaisemmin pidellyt suojissaan sitä mahtavaa petoa, jonka näin välähtävän talvisen lumiharson keskellä.

”Onko jokin vialla?”, Arto kysyi huomatessaan jälleen säikähtäneeksi vetäytyneen ilmeeni. ”E-ei”, sain änkytetyksi vaivoin ja jatkoin mielessäni ”onneksi et tiedä, mikä”. Mutta pelkäsin, että hän tiesi sittenkin. Hänen silmiensä tulinuolet porautuivat minuun niin vastustamattomasti, ne läpivalaisivat salaisimmatkin onkaloni. Ja yhtäkkiä tunsi vastustamatonta kiihkoa, jollaista en ollut koskaan elämässäni kokenut.

Halusin Arton huomaavan kiihkoni. Tartuin vaihdekeppiin varovasti – kuin kätilö tarttuu lapseen, joka on juuri astunut maailmaan. En kuitenkaan vaihtanut vaihdetta vaan hivelin nahkaista keppiä sormillani, jotka olin aiemmin lakannut viininpunaisiksi. Katsoin Artoa silmiin, tahallani hetken liian pitkään. Näin, että Arton housuissa vaihdettiin samalla kolmoselle, ellei peräti neloselle. Lupaa kysymättä nappasin Arton vaihdelaatikon kouraani. Ajo-opettajani huokaisi ja aivasti. Naurahdimme molemmat.

”Liukasajo taitaa olla sinulle jo tuttua?” Arto virnisti. Räjäytin paitani auki ja annoin turvapuskuri kiillellä auringossa. ”Kyllä noihin airbageihin kelpaa törmätä”, Arto sanoi ja saapui kolkuttamatta nännipihalleni. Takavarikoin Arton luikeron rintapanssarini välittömään läheisyyteen ja kuulin, kuinka veri vaelsi nahkalötkön sisään. Tuo nahkainen tuomionenkelin miekka halkaisi auton kiihkosta kiihkosta sykkivän ilman. Annoin suudelman tuolle Jordanian myrkkykäärmeelle. Maku toi mieleeni vaihto-oppilasvuonna Saksassa syömäni bratwurstin.

Samalla Arto työnsi peukalonsa perseeseeni. ”Viherpeukalo en ehkä ole mutta ruskeapeukalo nyt kuitenkin”, Arto murjaisi. Annoin vaatteitteni paeta sivuikkunasta ja avasin Artolle näkymän suoraan Neiti Marplen romaanista. ”Tahtoisikos kyklooppi poiketa seireenien onkalossa?” kysäisin viattomasti. Arton tärisevä riemurulla nyökkäili innokkaasti. Ponkaisin paljaan perseeni penkistä ja lysähdin metrimeisselin päälle. Alkoi rynkytys, jollaisesta inssi olisi pompannut. Liikkeen eläimellinen brutaalius toi mieleeni pilkkiretket isoisän kanssa ja kuinka hänen kairansa pureutui jään teräksiseen ihoon. Arton silmät pyörivät ja hehkuivat kuin hohtokeilauspallot kun hän koeajoi minua. Puolen minuutin jälkeen tunsin kuinka Arton lumitykki peitti tahmaiseen harsoon koko eteläisen laskettelurinteeni.

Arto aivasti jälleen ja minä väänsin virta-avaimesta. ”Olipa se ajoa” Arto röhkäisi.