Lady Nickoi

Hääpäiväni sitten tuli ja meni niin kuin kaikki muutkin päivät tässä maailmassa. Alttarille astellessani toivoin hartaasti että aika pysähtyisi ja kaikki muuttuisi kiveksi niin kuin jossain lukemassani sadussa. Vihkitoimitus ei kuitenkaan pysähtynyt ja vastasin kysymykseen asianmukaisesti tahdon, vaikka sydämeni käski sanomaan muuta. Isä ja äiti olivat riemuissaan ehkä enemmän velkojen anteeksi saamisesta kuin minun avio-onnestani. Kestin sen kaiken tekopyhän onnittelun hammasta purren ja iltaa kohden oloni jännittyi entisestään. Nyt minun tulisi olla kuuliainen vaimo ja päästää herrani vuoteeseeni.

Riisuin vaatteeni kuin olisin ollut unessa ja makasin mitään tuntematta sängyllä uuden aviomieheni ottaessa ilonsa päälläni. Onneksi hän ei kiinnittänyt passiivisuuteeni mitään huomiota vaan keskittyi omien halujensa julmaan tyydytykseen. Ajatukseni harhailivat takaisin Josiahiin ja viimeiseen yhteiseen yöhömme. Olin kuullut kerran isoäitini sanovan että "Parempi muisto väkevästä lemmestä kuin 50 vuotta onnetonta avioliittoa."

Siinä mummo oli ollut täysin oikeassa. Mieheni viimein saadessa tarpeekseen minusta hän lähti huoneestani ja lyllersi omaan kamariinsa jättäen minut yksin pimeään. Vedin peiton alastoman vartaloni suojaksi ja hautasin kasvoni tyynyyn. Muistelin Josiahin lempeää kosketusta ja hellyyttä jota en varmaan kokisi uudelleen. Tähän tulevaisuuden näkymään sitten tuuditin itseni.

Päivät venyivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Tein kaiken kuuliaisena vaimona vaikka minulla oli paljon palvelusväkeä käytettävissä. Mieheni toi matkoiltaan aina uuden mustaihoisen orjan hoitamaan joko taloa tai peltoa, sitten eräänä päivänä se tapahtui.

Mieheni oli palaamassa liikematkaltaan Californiasta kun hän seurueineen joutui intiaanien väijytykseen. Intiaanit eivät säästäneet ketään. Kun uutinen verityöstä kiiri kaupunkiin niin suuri joukko miehiä varustautui kiväärein ja pistoolein. He pakkasivat varusteensa hevosten selkään ja lähtivät "puhditamaan" ensimmäistä reservaattia joka sattuisi kohdalle.

Minua ei huvittanut esittää marttyyria taikka surevaa leskeä kaupunkilaisten parkuessa pormestarin vuoksi. Minun olisi kuulunut tuntea vapahdus mutta tilalle jäi vain lesken ontto olo. Istuin yksin tyhjässä ompeluhuoneessani pidellen mieheni laatimaa testamenttia käsissäni. Koko tila jäisi minulle ja sen tuoma varallisuus. Ei rahasta ollut lohduttajaksi ja mielessäni lupasin että jos Josiah vielä palaisi luokseni niin muuttaisin kaiken rahaksi ja häipyisin tästä kirotusta kaupungista iäksi.

Ollessani eräänä päivänä ostoksilla satuin kulkemaan sepän verstaan ohi ja kenet minä näinkään. En voinut erehtyä olisin tuntenut hänet missä tahansa. Josiah oli palannut, minun Josiahini. Hän puhui jotain sepälle ja asiansa hoidettuaan hän kääntyi lähteäkseen. Nähdessään minut hän jähmettyi paikoilleen.

Ilotulitusraketit sinkoilivat pääni sisällä ja sydämeni hypähteli ilosta mutta muistin etiketin ja sain vaivoin pidettyä sen yllä. Josiah otti muutaman askeleen minua kohti ja veti hattunsa pois päästään. "Olet muuttunut paljon", hän aloitti. Hymyilin hänen sanoilleen ja loin pikaisen silmäyksen Josiahin ulkoiseen olemukseen. Hän ei ollut muuttunut yhtään, tosin hänen vaatteensa olivat kärsineet pitkästä ulkoilmaelämästä. "Sinä et ole muuttunut vähääkään", virkoin tyynesti. Sanani saivat Josiahin naurahtamaan.

Sitten hänen ilmeensä vakavoitui. "Kuulin intiaanien väijytyksestä", hän kertoi. Huokaisin raskaasti ja suoristin mustan hameeni rypistynyttä poimua. "Suuri menetys kaupungille, reservaatteja on alettu nyt todenteolla puhdistaa", totesin kuten minun kuului. "Onko menetys suurempi kaupungille kuin sinulle?", Josiah kysyi. Nostin katseeni katuhiekasta ja katsoin hänen silmiinsä joista kuvastui sama kaipaus kuin omistani.

Olin pitkään hiljaa ennen kuin vastasin, pelkäsin että joku ulkopuolinen saattaisi kuulla vastaukseni mutta seppä takoi alasintaan niin kovaäänisesti ettei kukaan kuulisi. "Ehkäpä menetys on suurempi kaupungille, mieheni oli hyvä politiikassa", vastasin lopulta. Toivoin että Josiah ymmärtäisi etten voisi puhua avoimesti julkisella paikalla, aina joku kuuli. "Entä aviovuoteessa?", hän kysyi. Väri katosi kasvoiltani kuullessani hänen hieman katkeralta kuulostavan kysymyksensä. "Varokaa kieltänne herra Scurlock, voitte joutua vaikeuksiin sen vuoksi", näpäytin.

Sitten kännyin lähteäkseni, mutta sanoin olkani ylitse hänelle: "Makuuhuoneeni ikkunan haka on rikki voisitteko ystävällisesti hoitaa sen kuntoon tässä lähipäivinä?" Josiah hymyili kevyesti ja nyökkäsi.

Sinä iltana annoin palvelijoilleni luvan mennä aikaisemmin levolle. He olivat kiitollisia tästä teostani ja toivottivat minulle hyvää yötä. Puin ylleni sen saman yöpaidan kuin silloin ennen häitäni. Siitäkin yöstä tuntui kuluneen hirveän pitkä aika. Jätin yhden himmeästi palavan lampun palamaan ja istuuduin sängyn reunalle, sitten odotin.

Yö oli hiljainen kuten myös talokin, vääntelin hermostuneesti käsiäni ja pelkäsin ettei hän tulisikaan. Sitten kuulin rasahduksen ikkunani alta, vai oliko se vain kuvitelmaa? Ei se ollut sillä nyt kuulin kuinka jokin kapusi köynnöstikkaita ylöspäin. Tumma hahmo ilmestyi ikkunan taakse ja työnsi sen vaivattomasti auki. Nousin sängystäni kuin raketti ja kiiruhdin auttamaan hänet sisälle.

Minun Josiahini oli palannut luokseni! Hän kietoi minut syleilyynsä ja minä haistoin jälleen hänen ominaisen tuoksunsa. Hevosen, heinien ja nyt preerian hajun. Onnen kyyneleet alkoivat valua silmistäni ja tunsin sydämeni pakahtuvan riemusta. Vedin Josiahin kasvoja suojaavan mustan liinan pois ja suutelin häntä pitkään. Kuroin kaiken menettämämme ajan kiinni tämän yhden suudelman aikana. Katselimme toisiamme sanomatta sanaakaan, sanoja ei tarvittu. "Olen niin kaivannut sinua", kuiskasin lopulta. "Niin minäkin sinua", Josiah myönsi.

Pujotin käteni hänen avonaisen takkinsa alle ja riisuin sen hänen päältään. Halusin hänet tässä ja nyt. Josiah aavisti ajatukseni ja hän auttoi minua riisumaan itsensä. Paita, huivi, liivi, hattu ja asevyö lensivät lattialle yhdessä hujauksessa kunnes jäljellä olivat vain housut. Lyyhistyin polvilleni hänen eteensä hyväillen matkallani kaikkea mitä sattui kohdalleni. Painoin poskeni hänen pullistunutta etumustaan vasten ja kuulin hänen huokaisevan. Hyväilin, siltin ja puristin sitä käsilläni kunnes Josiah rukoili minua päästämään sen ulos vankilastaan.

Jos haluatte jatkoa niin sanokaa vain...