Viaton neiti

Ollessani nuori tyttö, kodinhoitajamme Elviira usein kertoi minulle tarinoita vanhoista ajoista. Eräänä päivänä hän kertoi minulle vanhasta kaivosta joka sijaitsi keskellä läheistä metsää.

Hän kertoi kuinka kaivoon liittyi uskomuksia siitä että joka sinne katsoo, näkee todellisen itsensä. Minusta tuo tarina tuntui hieman puistattavalta. Unohdinkin tarinan moneksi vuodeksi eteenpäin, kunnes ollessani 21-vuotias eräänä kauniina kesäisenä hellepäivänä olin kävelyllä juuri tuossa samaisessa metsässä.

Ruskeat hiukseni oli ajan muodin mukaisesti löyhästi nutturalla, päälläni kesäinen helle mekko ei lainkaan alushametta, kannoin kädessäni päivänvarjoa tosin olin ottanut sen mukaani vain koska Mama oli käskenyt. Nuori neiti ei näytä kauniilta päivettyneenä, sanoi Mama usein. Sukat olin heittänyt heti lähimpään pusikkoon kun olin päässyt lähelle metsän reunaan piiloon Maman valvovien silmien alta.

Kävelin metsässä kun sattumalta löysin tieni vanhalle kaivolle. Kurkkasin sisään ja kummakseni se oli aivan täynnä vettä ylös asti. Katselin veden pintaa ja taivaalla ohi lipuvien pilvien kuvajaista, kun yhtäkkiä kuulin jotain kummallista ääntä!

Kummallista huohottavaa ääntä kuului jostain, katsoin hätääntyneenä ympärilleni ja yritin hahmottaa äänien suuntaa, tuntui siltä että ne tulisivat kaivosta.

Poskeni punoittivat noista äänistä, silti kurkkasin uudestaan kaivoon, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin taivaan peilikuva. Tuo naisen huohottava ääni sai aikaan kuumaa pistelyä rinnoissani, joka hiljaa hivuttautui yhä alemmas vatsaani pitkin yhä lähemmäs häpyäni.. Nyt huohotus hiljeni ja naisen ääni alkoi valittaa ja vonkua kuin hän olisi lähellä jotain, ehkäpä huippua, sitä hekumaa mitä olin yrittänyt itselleni monesti tuottaa häpyni ollessa kostean kuuma.

Punoittavat poskeni tuntuivat olevan kuin tulessa, nainen kirkui nyt täyttä kurkkua ja minä lähdin juoksemaan nopeasti pois kaivolta kohti kotia. Sydämeni pamppaili kiivaassa tahdissa lähes ulos rinnastani, monet kysymykset risteilivät sisässäni. Mistä se ääni oli tullut? Ei kai nyt kaivosta, kuka sellaiseen hölynpölyyn uskoo? MINÄ! En en, se ei voi olla totta...

Mama oli vastassa minua, mutta en pysähtynyt vaan juoksin hänen ohitseen suoraan yläkertaan ja pyörähdin omalle sängylleni tasaamaan hengitystäni. Naisen ääni kuului vieläkin päässäni, kieriskelin sängyssä omassa kosteassa häpeässäni siitä mitä nuo äänet olivat saaneet minussa aikaan. Mietin myös miltä tuo nainen näytti? Kuka hän oli? Missä hän oli? Kaikkea… Yrittäen myös unohtaa nuo polttavat huudahdukset..

JOS haluat lisää, lähetä palautetta.