Ruusu

Maria on elämäni rakkaus. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Niin kipeää kuin se tekeekin. Sillä minä en voi saada häntä. Hän oli kerran minun, ja minä päästin hänet menemään. Se oli elämäni kauhein erehdys. Mutta sitäkin ihmeellisempää oli, että sain hänet hetkeksi takaisin, aivan yllättäen viime viikolla. Ohikiitäväksi hetkeksi vain, mutta sitä hetkeä saan vaalia ikuisuuksiin asti, se kantaa minua aina eteenpäin. Ajalla ei ole merkitystä; se hetki oli minun.

Katsokaa nyt minua: olen 33-vuotias kahden pienen lapsen äiti ja loppuun kulunut. Päivät kuluvat loppuun kotona ja leikkipuistossa, ja kohokohta on, jos kaupassa käydään. Pekka matkustaa työkseen enkä häntä paljon näe, ja parempi niin, koska en häntä paljon rakasta. Ei sillä, etteikö häntä olisi voinut rakastaa. Joku toinen olisi hyvinkin voinut. Mutta minä en, koska olen aina, aina rakastanut toista, eikä sydämeeni mahdu kahta. Siellä on ollut aina Maria, aina vain Maria.

Me tapasimme lukiossa, minä ja Maria, ja rakastuimme niin syvästi, että sen vain tiesi: tämä on Se Rakkaus, se suuri ja kaunis ja ikuinen. En ollut koskaan uskaltanut ajatella, että rakastuisin toiseen naiseen. Vaikka olin jo varhain tiennyt, että voisin. Mutta sitten kun rakkaus tuli, ei tarvinnut enää miettiä uskaltamisia. Kaikki oli niin itsestään selvää. Lupaa kyselemätöntä. Oikeaa.

Kunnes sitten muut saivat tietää. Vanhemmat, ja koko pikkukylä, jossa asuimme. Silloin minä tein sen kauhean erehdyksen, rikoksen rakkautta kohtaan: en uskaltanutkaan enää. Sille en mitään voinut, että olin rakastunut, mutta rakastaa en enää uskaltanut. Olin raukka ja pelkuri. Pelästyin isän raivoa ja äidin itkua. Annoin periksi. Luovuin itsestäni ja ryhdyin vieraaksi ihmiseksi, jollaisena he halusivat minut nähdä.

Niin minä menetin Marian, joka muutti pois, kuulemma ulkomaille asti. Menin naimisiin Pekan kanssa, koska minun kuului käyttäytyä normaalisti, ja saimme kaksi lasta. Eikä minua oikeastaan enää ole.

Ja katsokaa nyt minua: istun Helsingin keskustan suurimman tavaratalon kahvilassa juomassa kahvikupillistani, ja moni toimistolla hikoileva varmaan kadehtisi minua, kun voin istua siellä arkisena tiistaiaamupäivänä, mutta lapset räyhäävät leikkinurkkauksessa aivan vieressä enkä ole jaksanut kovin paljon meikata, ripsivärin vain laitoin, kynteni näyttävät pureskelluilta (niin kuin ovatkin), hennot viljanvaaleat hiukseni olen kietaissut poninhännälle, että näyttäisivät edes vähän siistimmiltä. Kaapista löytyi aamulla päälle vanha kirpparimekko, jossa on eteläamerikkalaiset värisävyt, sekä haalistunut farkkuliivi, joka on vaatteistani ehkä räväkimmästä päästä.

Tämä tapahtui siis viime viikolla: istun mitään aavistamatta tavaratalon kahvilassa, jossa ei siihen aikaan ole paljon väkeä, ja tuijottelen eteeni ja kuuntelen hajamielisesti lasteni ääniä. Ja silloin näen hänet. Marian. Tiedän heti, että se on hän. En ole nähnyt häntä viiteentoista vuoteen, ja sitä paitsi hänellä on aurinkolasit ja yllään lentokapteenin tumma virkapuku, mutta tunnen hänet heti. Samat punertavat, valtoimenaan olkapäille tulvivat hiukset, jotka ryöppyävät esiin kapteeninlakin alta, mutta ennen kaikkea sama pitkä ja nöyristelemätön olemus, sama ryhdikäs kulku.

Hän on tulossa hisseiltä päin. Hän pysähtyy. Hän katsoo minuun. Suoraan minuun. Välissämme on neljä tai viisi tyhjää pöytää. Hän riisuu lasit silmiltään. Hänen katseensa sukeltaa sydämeeni. Näen, että hän on yhtä syvästi liikuttunut kuin minäkin.

Uskallan tuskin hengittää. Pelkään näyn katoavan. Maria seisoo siinä kuin pilvistä laskeutunut enkeli, pilvistä sananmukaisesti: hän on lentäjänunivormussaan sokaisevan upea. Mutta ei hän ole näky, hän on totta. Nyt hän kävelee minua kohti. Tuijotamme toisiamme kuin unessa.

Maria istuutuu hitaasti pöydän ääreen minua vastapäätä. Hänen suuret, ruskeat silmänsä säteilevät hellästi ja lämpimästi, mutta niiden pohjalla väikkyy suru. Kaiho. Kipu. Kauempaa hän näytti yhtä nuorelta kuin silloin, mutta nyt erotan pienet juonteet hänen suunsa sekä huolellisesti meikattujen silmiensä ympärillä. Ne tekevät hänestä entistä sympaattisemman. Me olemme vanhenneet kaukana toisistamme, mutta jatkuvasti yhtä aikaa.

Hänen äänensä on hieman karhea, kun hän lausuu minun nimeni. ”Anna.”

”Maria.”

Mielessä välähtää, että kunpa olisin tiennyt varautua tähän. Olisin laittanut itseni oikein nätiksi. Mutta samalla huomaan Marian katseesta, että hän näkee minut kauniina – yhtä kauniina kuin silloin. Koko hetki on aivan uskomaton, mutta yhteen asiaan uskon silti: Marian mielestä minä olen kaunis.

Kuinka kauan me istumme hiljaa ja vain tuijotamme toisiamme? En tiedä. Mitä voi sanoa viidentoista vuoden jälkeen? Hiljaisuus katkeaa tietenkin siihen, että lapsille tulee kinaa leikkipaikalla. Minun on pakko nousta selvittelemään riitaa. Kun he jatkavat jälleen leikkimistä rauhassa, palaan pöytään istumaan. Maria katsoo lapsia ja hymyilee sitten minulle.

”Sinunko nuo ovat?” hän kysyy.

En osaa muuta kuin nyökätä.

”Mä kuulinkin, että menit jonkun Pekan kanssa naimisiin”, Maria sanoo ja sormeilee aurinkolasejaan, jotka on laskenut pöydälle. ”Mullakin on yksi lapsi.”

Näytän varmaan niin äimistyneeltä, että hänen on pakko nauraa. Hänen ihana, valoisa naurunsa. Juuri noin hän aina nauroi. Se oli yksi niistä viidestäsadasta syystä, miksi häntä rakastin.

”Niin”, Maria sanoo, nojautuu taaksepäin tuolissaan ja tuntuu alkujärkytyksen jälkeen hieman rentoutuvan. ”Mulla on nykyään perhe. Vaimo ja kolmevuotias poika. Me asutaan Amsterdamissa. Ja ollaan onnellisia. Mä opiskelin lentäjäksi, sehän oli aina mun haaveeni, ja olen lentoyhtiössä töissä. Lennän lähinnä Keski-Euroopassa. En yleensä Suomeen. En edes käy täällä enää koskaan. Paitsi tänään mulla oli poikkeuksellisesti lento Helsinkiin. Olen lähdössä iltapäivällä takaisin.”

Kuuntelen Mariaa lumoutuneena. Pitäisi olla onnellinen hänen puolestaan. Mutta kurkkua kuristaa. Jos asiat olisivat menneet toisin – jos minä olisin tehnyt asiat toisin – olisin itse voinut olla Marian vaimo.

Hän ottaa lentäjänlakin päästään, ja hiukset pääsevät rönsyilemään entistä vapaammin. Muistan äkkiä elävästi, miltä tuntui, kun joskus makasin selälläni ja Maria kumartui ylleni ja hänen hiuksensa putosivat viidakkona kasvoilleni ja suojasivat minut koko maailmalta. Minusta tuntuu, että hän arvaa ajatukseni. Niin kuin hän aina arvasi, silloinkin. Hän hymyilee surumielisesti, lohdullisesti jotenkin.

”Sä olet toteuttanut kaikki sun haaveesi”, minä totean hiljaa.

Mutta Maria pudistaa päätään. ”En aivan.” Hän kumartuu nyt eteenpäin, katsoo minua aivan läheltä silmiin. ”Mun suurin haaveeni jäi toteutumatta. Elämä sun kanssasi.”

Äkkiä en pystykään enää katsomaan häneen. Katse harhailee kahvikuppiin.

”Anteeksi”, Maria silloin sanoo, melkein kuiskaa. ”En mä tarkoittanut syyllistää mitenkään. Sähän siitä varmaan kärsinyt olet. Mulla on hyvä elämä, ja mä rakastan mun vaimoani. Mutta…” Hän epäröi, ja silloin uskallan katsoa häneen taas. Hänen silmissään on hymyä ja kyyneleitä yhtä aikaa. ”Sä olet, Anna, silti mun elämäni rakkaus.”

Tajuan äkkiä, että haluan suudella Mariaa. Tieto iskee minuun hirveällä voimalla, aivan kuin mikään ei olisi tärkeämpää kuin saada suudella Mariaa. Mutta kuinka se muka kävisi päinsä? Keskellä tavaratalon kahvilaa? Ja vaikka lähipöydissä ei istukaan ketään, kauempana on silti ihmisiä, myyjä häärää kassatiskin takana ja ennen kaikkea lapset leikkivät muutaman metrin päässä.

”Anna”, Maria sanoo, ja hänen äänensä värähtää. Hän tarttuu pöydän yli käteeni. ”Mä haluan suudella sua.”

”Mä ajattelin juuri samaa”, minä tunnustan tukahtuneesti.

”Mun täytyy olla parin tunnin päästä kentällä.”

”Ja mulla on…” – vilkaisen epätoivoissani leikkipaikan suuntaan, – ”nuo lapset.”

”Kuule.” Maria puristaa kättäni, hänen silmissään loistaa innostus. ”Mulla on idea. Tämä on nyt ainutlaatuista. Suostuthan sä?”

Ja katsokaa nyt, miten kävi: Minä haen lapset leikkipaikalta, esittelen heille Marian vanhana ystävänäni, Maria osaa olla lasten kanssa hauska ja luonteva, onhan hänellä omakin lapsi, eivätkä minun nassikkani hänestä paljon piittaa, hän on heille vain joku vieras täti, äidin tuttava, paitsi että hieno lentokapteenin kostyymi tekee kyllä neljävuotiaaseen poikaani vaikutuksen. Mutta sitten me käymme viemässä lapset leluosastolla olevaan lapsiparkkiin, siellä on siihen aikaan päivästä hyvin tilaa, eivätkä senikäiset naperot enempiä kysele, jäävät vain tyytyväisinä lapsiparkin valvojan kanssa leikkimään. Valvojatäti muistuttaa vielä, että tunnin kuluttua pitäisi tulla hakemaan, ja sitten äiti lähtee toisen tädin kanssa ostoksille.

Me juoksemme leluosastolta kierreportaita alas. Joku vastaan asteleva arvokas, vanha rouva horjahtaa, kun pyyhällämme ohi, ja jää sadattelemaan peräämme. Naisten vaateosastolla Maria tarttuu minua kädestä, enkä viitsi enää välittää, vaikka joku näkisikin. Valitsemme kumpikin summanmutikassa pari hametta ja puseroa ja suuntaamme sovituskoppeja kohti. Lähellä puuhailee joku myyjä, hän vilkaisee meitä ystävällisesti, marssimme nyt perätysten ja asiallisen näköisesti käytävälle, jossa sovituskopit ovat. Myyjä taitaa kyllä vilkaista toisenkin kerran, mutta se johtuu varmaan vain Marian näyttävästä lentokapteenin puvusta.

Sovituskoppeja on ainakin kymmenen, mutta kaikki ovat tyhjiä. Pujahdamme viimeiseen koppiin. Maria vetäisee verhon kiinni, me heitämme lumevaatteet henkareissaan naulaan roikkumaan – ja antaudumme kiihkeään, ahnaaseen ja samalla kuitenkin hyvin hellään suuteluun.

Kun Marian kostea, lämmin ja rakastava suu painuu suulleni ja hänen kielensä kietoutuu omaani, tunnen kuinka saan itseni jälleen takaisin. Ikään kuin Maria nostaisi minut suullaan esiin jostakin kaukaa pohjalta, viidentoista vuoden takaa.

Tajuan voimakkaammin kuin koskaan, että tässä on minun elämäni. Tai tässä sen olisi pitänyt olla. Tämän naisen sylissä. Hän on se, jonka haluan. Olisin halunnut.

”Anna..!” Maria henkäisee, kun pitkän ja hartaan suutelun jälkeen irrottautuu katsomaan minua aivan läheltä silmiin. Hän ottaa kasvoni käsiinsä. Hänen katseensa on palava ja täynnä kaipuuta. Hän työntää minut lempeästi seinää vasten. Hän on pitkä nainen, minua yli kymmenen senttiä pidempi. Pidin aina siitä, kuinka hän kumartui suutelemaan minua. Tai veti minut kainaloonsa. Silloin. Kun kukaan ei nähnyt.

”Maria”, minä kuiskaan ja kurotun varovasti ottamaan kultaraitaisen kapteeninlakin hänen päästään, ripustan sen huolellisesti viereiseen seinäkoukkuun. Sitten upotan käteni tunnustellen Marian villeihin, kuparinpunaisiin hiuksiin, nostan ne kasvojani vasten, nuuhkin niiden tuoksua, suljen silmäni.

”Sä olet todella siinä”, Maria kuiskaa ja kuljettaa käsiään kylkiäni pitkin alaspäin kuin varmistukseksi toteamukselleen. ”Mä en ole koskaan, koskaan unohtanut sua. Mä olen aina kaivannut sua. Mun olisi pitänyt jäädä sun luo. Kaikesta huolimatta.”

”Ei…” minä soperran, taistelen itkua vastaan, hieron Marian hiuksia kasvoihini. ”Mun piti päästää sut vapaaksi. Sulla oli rohkeus elää, mulla ei ollut. Sä olet elänyt, ja mä olen siitä onnellinen.”

”Anna…” Tunnen mekkoni helman nousevan – Maria nostaa sitä kädellään. Sydämeni hakkaa tolkuttomasti. Sitten tunnen Marian sormenpäät paljaalla ihollani: hän hivuttaa sormiaan mekon alla ylös reittäni pitkin. ”Anna, mä rakastan sua… mä olen rakastanut sua kaikki nämä vuodet, joka ikinen päivä… Anna rakas…”

Maria kumartuu suutelemaan minua kaulaan. Kallistan pääni taakse seinää vasten ja ajattelen puoliksi kauhuissani, puoliksi hurmiossa, että sitä, mikä on tapahtumassa, ei voi enää lopettaa. Ei vain voi, vaikka paikka on kuinka irvokas tahansa: sovituskoppi tavaratalon naistenvaateosastolla, kolme kerrosta leluosaston alapuolella, jossa lapsillani on tunti aikaa viipyä lapsiparkissa.

Marian sormet näpräävät nyt pikkuhousujeni kuminauhaa, ja toisella kädellään hän availee farkkuliivini nappeja. Samalla hän suutelee minua ympäri kaulaa, niin märästi ja ihanasti, että henkeni on salpautua. Pimpissä tykyttää ja sykkii niin huimasti, että hetken minua aivan pyörryttää. En ole ikinä syttynyt näin nopeasti ja voimakkaasti – paitsi silloin aikoinaan juuri Marian kanssa. Ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen minut valtaa jälleen mieletön halu avautua toiselle ihmiselle aivan kokonaan. Avautua, valua ja laueta Marialle.

Hän saa farkkuliivin napit auki, avaa näppärästi rintaliivien lukon ja ottaa toisen rintani suuhunsa. Rintaliivit putoavat sovituskopin lattialle. Rintani eivät ole enää samat kuin silloin, olenhan minä saanut sen jälkeen kaksi lasta ja imettänyt molempia, mutta Marian edessä en osaa hävetä mitään. Rakkautta on niin paljon, että minkäänmoiselle häpeälle ei jää tilaa.

Maria imee molempia rintojani – ensin vasenta ja sitten oikeaa nänniä – ja tekee sen niin hellästi ja hartaasti, että kyyneleet pyrkivät jälleen silmiini. Hän laskeutuu lopulta polvilleen lattialle ja hivuttaa mekkoni alas. Voi ei – minulla on jalassa tavalliset, vähän virttyneet puuvillapikkuhousut, joissa on vaaleanpunaisia kukkia. Mutta Maria hymyilee niille heltyneenä, ja sitten minunkin täytyy hymyillä. Maria kohottautuu polviseisontaan minun eteeni ja painaa lämpimän suudelman suoraan kukkapöksyilleni, siihen missä ne peittävät kolmiotani.

”Ihanat”, Maria kuiskaa, ja minä tunnen olevani täydellisen kaunis ja naisellinen sekä täydellisen rakastettu, ja voisin nyt nauraa, ellen pelkäisi myyjän kuulevan vaateosaston puolella.

Maria pysähtyy riisumaan takkinsa, jonka hihoissa on kultaiset raidat kapteeninarvoa merkitsemässä, hänelläkin on varmasti jo kuuma. Ja sitten hän riisuu vielä alla olevan puseronsakin, ja sen jälkeen mustat pitsirintaliivinsä. Hänellä on edelleen upeat, kiinteät rinnat, joista päättelen, että hänen lapsensa on hänen puolisonsa synnyttämä ja imettämä.

Samalla kun katselen Marian riisuutumista, riisun oman farkkuliivini, astun ulos sandaaleistani ja seison nyt Marian edessä pelkät vaaleanpunaiset pikkuhousut jalassani. Maria nostaa katseensa minuun, ja hänen suuret silmänsä ovat täynnä himoa ja rakkautta. Hänen kätensä nousevat lanteilleni. Minä värisen, mutten vilusta, vaan rajusta, hillittömästä halusta. En malta odottaa, että Maria siirtää pian käsiään ja…

Juuri kun Maria alkaa hivuttaa pikkuhousujani alas, huomaan lattialle kertyneet vaatteet. ”Entäs nuo?” kuiskaan huolestuneena. Ja tajuan samassa, että verhon alta näkyy tietysti myös kaikki muu noin kolmekymmentä senttiä lattiasta ylöspäin: kahden naisen jalat, toisen joka seisoo seinää vasten ja toisen joka on polvillaan. Mariakin vilkaisee verhon alareunaa. Ja katsoo sitten taas minuun, ihana tuike silmissään.

”Älä välitä”, hän sanoo hiljaa, rauhoittavasti. Muistan, että silloinkin, aikoinaan, rakastin tuota matalantummaa sävyä hänen äänessään. Sillä sävyllä hän sai minut aina rauhoittumaan, kun hätäilin tai hermoilin. ”Ei tänne varmasti kukaan tule. Ja jos tulee, niin varmaan vain ensimmäisiin koppeihin. Eikö tämä ole kuitenkin parempi paikka kuin vessa?”

”Vessassa olisi saanut oven lukkoon…” minä yritän.

”Anteeksi nyt vain, rouva Rohkea”, Maria sanoo hellän leikkisästi ja kurottautuu suutelemaan minua alavatsalle, pikkuhousujen kuminauhan yläpuolelle. ”Mutta jos mulla on viidentoista vuoden jälkeen tilaisuus viettää lyhyt hetki elämäni suurimman rakkauden kanssa, niin mä en halua viettää sitä vessassa.”

”Vaan parin neliön sovituskopissa?” minä tirskahdan.

”Mieluummin niin.”

Katselen peilistä, kuinka Maria pujottaa minulta pikkuhousut jalasta. On hieman outoa katsella omaa alastonta vartaloaan peilistä. Pystyssä nöpöttäviä rintoja. Ja tuota ihanaa, punatukkaista, pyöreärintaista naista polvillaan edessäni. Sitten Maria hautaa kasvonsa häpykarvojeni sekaan ja tuntuu vain hengittävän minua hetken, aivan kuten minä olen juuri hengittänyt hänen hiuksiaan.

Hän levittää hieman reisiäni käsillään. Ja sitten hän levittää häpyhuuliani. Koettaa niitä kielenkärjellään.

Voi hyvä luoja! Tekee mieli parahtaa ääneen.

Maria alkaa nuolla. Nostan toisen jalkani pystyyn vastakkaista seinää vasten niin, että pääsen tarjoamaan pilluni paremmin Marian suuhun.

”Jos mä olisin tiennyt tämän…” saan ähkäistyä ja tartun Marian hiuksiin, ”niin olisin käynyt pesulla…”

”Kulta rakas”, Maria pysähtyy hellästi sanomaan, hengästyneenä hieman. ”Jos sä olisit tiennyt tämän, niin ehkä me myös tehtäisiin tämä jossain muualla kuin täällä. Sitä paitsi sä maistut ihanalta.”

Ja hän jatkaa nuolemista. Pitkiä, hartaita, pökerryttävän ihania vetoja. Hän nuolee myös klitorista. Imee sitä. Suutelee ahnaasti koko pimppiä. Työntää kielensä sisälle reikään, pyörittelee sitä siellä. Sitten jälleen painavia, hehkuvia vetoja vakoa pitkin klittaan asti.

Hän työntää kaksi sormea sisälleni, ja pian kolmannenkin, kun huomaa, kuinka märkänä valun. Hän panee minua sormillaan, kovaa ja hellästi yhtä aikaa, ja jatkaa samalla suuseksiä kielellään. Pimppimehuni vuotavat hänen kasvojaan pitkin, alas hänen rannettaan. Enkä minä voi olla enää voihkimatta, vaikka olen kuinka yrittänyt pidättää. Maria huomaa sen, huomaa kuinka alan lähestyä huippua, ja kiihdyttää kätensä tahtia pimpissäni. Hän takoo ja jyskyttää minua alhaaltapäin, tunnen hänen kätensä voiman jossain kohdun pohjassa asti. Ja hänen kielensä märän painon ja liikkeen klitoriksella. Tuntuu kuin hän ottaisi minut kielellään. Niin kuin syöksyisin hänen suudelmaansa. Lentäisin.

Ja niin minä lennänkin. Maria lennättää minua. Onhan hän lentäjä.

Mitä tapahtui? Avaan silmäni. Istun alasti Marian sylissä. Hänkin on alasti, mustia silkkipikkupöksyjä lukuun ottamatta. Missä vaiheessa hän riisui univormunsa housut? Maria istuu sovituskopin jakkaralla ja pitelee minua suojelevasti polvellaan. Hän hymyilee minulle. Huomaan olevani vieläkin aivan hengästynyt. Räpyttelen silmiäni.

”Mä taisin… laueta aika kovaa…” minä kuiskaan hämilläni.

”Niin voi sanoa”, Maria hymähtää ja silittelee minua hiljakseen. ”Ja huusit niin kuin olisit saanut vuosisadan orkut.”

”Niin mä sainkin. Mutta… en kai mä huutanut?”

Lempeä naurunhyrähdys. ”No hyvä, jos et sä itse huomannut. Olisit varmaan pelästynyt.”

”Voi apua… Mitäköhän nyt?” Vilkaisen verhoa, mutta sen takaa ei ole havaittavissa liikettä.

”Ei sitä ilmeisesti kukaan kuullut”, Maria lohduttaa ja näykkäisee toista rintaani. ”Muuten tänne olisi jo tullut joku katsomaan.”

”Jos ei kukaan ole uskaltanut?”

Maria hymyilee. ”Voi olla niinkin. Mutta sitten kukaan ei varmaan uskalla tulla edelleenkään, vaikka jatkettaisiinkin.”

”Niin…” Minä vilkaisen rannekelloani. Vielä on hetki aikaa, ennen kuin pitää kiiruhtaa hakemaan lapset.

Ihana Maria.

Me suutelemme tuokion sylitysten, kunnes minä laskeudun Marian sylistä lattialle. Polvistun hänen eteensä, kun hän istuu siinä jakkaralla, ja alan hivuttaa hänen silkkipikkuhousujaan alas. Hän kallistaa päänsä taakse ja päästää kaipaavan huokauksen. Pikkuhousujen alta paljastuu Marian ihana kolmio, jonka hän on ajellut sileäksi keskellä kulkevaa pystyviivaa lukuun ottamatta. Näky on niin kaunis, että tunnen uuden sykähdyksen pimpissäni, vaikka se on tuon ihmeellisen naisen antaman panon ja orgasmin jälkeen turta ja kylläinen.

Riisun Marialta pikkuhousut kokonaan, ne ovat aivan märät hänen mahlastaan, ja nuuhkin niitä hetken. Marian kiihottava, tumma tuoksu. Päästän pikkuhousut putoamaan lattialle, levitän Marian reisiä ja kumarrun niiden väliin.

Maria on aivan hiljaa, mutta hänen kuuma ja valmiiksi litimärkä pillunsa paljastaa, kuinka kärsimätön hän jo on. Voi kuinka onnelliseksi tunnenkaan itseni, kun saatan ryhtyä tyydyttämään omaa rakasta naistani. Vaikkei hän omani olekaan, vaan toisen oma. Mutta sen lyhyen hetken elämässä hän on minun omani.

Nuolen Marian pillua rakkaudella ja hartaudella, niin ihanasti kuin vain osaan. Maria maistuu kiimaiselle ja väkevälle, täyteläiselle naiselle. Hänkin yrittää olla voihkimatta ääneen, eikä hänkään siinä täysin onnistu, huokailee voimakkaasti. Työnnän sormeni hänen sisälleen, hänen pimppinsä on sisältäkin yhtä pehmeä ja lihaisa ja himokas kuin silloin nuorena. Tunnen huikaisevaa iloa, kun saan panna häntä kädellä pimppiin ja nuolla samalla hänen sykkivää, paisunutta klitoristaan.

”Ihana Anna…” Maria kuiskailee lopulta karheasti, ”ihana… ihana… Anna rakas… kulta… ihana… ihanaaa… aaaaaahh!!!”

Hän laukeaa kasvoilleni, räjähtää siihen, jää valumaan.

Voi Maria, Maria rakas.

Rakas Maria.

Se oli meidän hetkemme. Vielä pieni tuokio sylityksin. Ja sitten on pakko nousta keräämään vaatteet sovituskopin lattialta, pakko pukeutua. Yrittää vähän korjailla meikkiä peilin edessä, siistiä hiuksia, pyyhkiä enimmät lemmenmehut kasvoilta.

Halata vielä. Lujasti. Ja viimeisen kerran.

”Mä menen ensin”, Maria kuiskaa ja painaa lopuksi lentäjänlakin päähänsä. ”Ei herätä niin paljon huomiota. Tule sä vähän ajan päästä perässä.”

”Missä me tavataan?” minä kysyn, vaikka tiedän vastauksen.

”Kulta”, Maria vastaa ja silittää molemmin käsin päätäni. ”Mun täytyy palata kentälle. Ja sun täytyy hakea lapset. Me ei tavata enää.”

Hän suutelee minua viimeisen kerran suulle. ”Mutta muista”, hän sanoo lohdullisesti, katsoo syvälle silmiin. ”Meille jää tämä hetki. Se on meillä aina.” Sitten hän painaa virkalakin päähänsä, nappaa naistenvaateosaston rekistä ottamansa vaatteet mukaansa – ja katoaa verhon taakse.

Minä lysähdän sovituskopin jakkaralle istumaan. Jalat eivät kanna. Kuuntelen Marian loittonevia askelia käytävällä. Kuuntelen, kuinka hän kävelee ulos minun elämästäni. Nostan sormet sieraimilleni ja jään vielä hetkeksi hengittämään Marian tuoksua.

Olen onnellinen meidän hetkestämme. Kantakoon se minua eteenpäin.