VeskuPesku

Mari-Anne on pirtsakka pikkurouva, lady-like nainen, joka kyllä erottuu positiivisesti muista virastomme tädeistä. Hän on sellainen kehräävä, pehmeästi naisellinen. Olemme ajautuneet pikku flirttiin ja silmäpeliin aina silloin tällöin, mutten ole koskaan ajatellut - mutta vähän haaveillut - jostain muusta.

Yhtenä iltapäivänä kello laukkasi omaa hurjaa vauhtiaan eikä seuraavana päivänä olevaan tilaisuuteen valmistelemani esitelmä vaan tahtonut valmistua. Talo alkoi olla tyhjä muista työntekijöistä. Olin jo aikeissa pakata läppärin laukkuun ja jatkaa hommaa myöhemmin kotona, kun kuulin kevyiden kenkien kopinan käytävällä. Kopina pysähtyi hetkeksi, alkaakseen pian voimistuvana kohti huonettani.

Mari-Annen vaaleat kasvot, lievä hämmästynyt hymy huulilla, ilmaantuivat koristamaan huoneeni oviaukkoa. "Vesku moi, ai sä täällä vielä puurrat?", hän kysyi. Kiireisenä en jaksanut vastata mitään leikillistä. Hetken asiaa puhuttuamme Mari-Anne kumartui katsomaan esitelmääni telakan näytöltä. "Aika valmiiltahan toi näyttää. Mihin ohjeeseen sun seiskasivun juttusi perustuu?", Mari-Anne kysyi. Olin vastaamassa, että "Tähän", ja kääntymässä tuolillani sivuseinän hyllyä kohti, sitä jolla säilytän omaa työkirjastoani. Samalla, kun nousin tuoliltani, Mari-Anne otti askeleen taaksepäin. Näiden liikkeiden yhteisvaikutuksena huomasin pysähtyväni kesken liikkeen, silmälasit päässäni vinossa, Mari-Annen pinkin villatakin verhoamien pehmeiden rintojen välissä. "Hups", oli ainoa sana, joka suustani tuli ulos kakoessani hämmentyneenä henkeä. Verenkiertoni teki pientä ihmettä saadessaan veren pakkautumaan kovalla vauhdilla sekä punehtuviin korvalehtiini ja poskiini että housuissani ryhtiään tavoittelevaan elimeen. Mari-Anne pisti heti sataprosenttisesti paremmaksi ja sanoi "hups hups".

En tiedä onko naisen nännien olemus kiinni verenkierrollisista asioista vai jostain muusta, mutta jotain näkyvää tapahtui Mari-Annellakin. Sen näin heti ottaessani etäisyyttä tuohon pehmeään pinkkiin, joka oli äsken täyttänyt koko näkökenttäni. Siinä harkitessani, mitä sopertaisin seuraavaksi, huomasin yllättäen Mari-Annella kovettuneen jotain muutakin kuin kaksoset, nimittäin katseen. Alfred Hitchcockin suosikkiteemaa mukaillen ladysta keittiössä oli tullut makuuosastolle jotain ihan muuta. Mari-Anne käveli huoneeni ovelle, ja ajattelinkin jo että tälläkö tästä pääsisin, kun hän vilkaisi käytävää molempiin suuntiin, veti huoneeni oven ja sen sälekaihtimen perässään kiinni.

Jos olen koskaan tullut arvailleeksi, miltä pikkujyrsijää kohti syöksyvä hiirihaukka näyttää saaliin näkökulmasta, nyt tiesin sen kokemuksesta. Mari-Annen silmissä oli nimittäin saalistavan munahaukan katse niiden parin metrin aikana, kun hän käveli huoneeni ovelta luokseni. Katsettaan silmistäni irrottamatta hän kumartui vetämään pikkuhousunsa - mustat, näköjään - alas hameensa alta, ja potkaisemaan ne avokkaallaan ikkunalaudalleni. Totesin mielessäni Mari-Annen käyttävän ilmeisesti stay-uppeja, ja se oli tilanne huomioon ottaen melko ihmeajatus. Mari-Anne pysähtyi eteeni ja otti silmälasit päästäni. "Etkös sinä Vesku näekin lähelle hyvin ilman laseja? Sun ei tarvii vähään aikaan nähdä kovin kauas, ja noi on vaan tiellä", hän sanoi. Minä en edelleenkään sanonut mitään. Housuissani tapahtui ihmeellistä liikettä; pikku-Vesku nosti päätään ja pullisteli tulevaa hyvää odotellessa, välillä paniikki taisi avata jotain ylipaineventtiiliä.

Mari-Annen katse ei ollut vieläkään herennyt silmistäni. "Naiset osaavat näköjään avata nappinsa niitä katsomatta", totesin taas ihmeajatuksena mielessäni, kun pinkki villatakki lensi työpöydälleni. Istuin tuolilleni, kun en muutakaan osannut. Pinkin villatakin alla oli pinkki napiton paita, ja sen alla oli ehdottomat suosikkini - tai siis suosikkieni päällä oli - valkoiset, isolla pitsikuviolla koristellut kaarituetut rintaliivit, joista parin tuuman tummat nännipihat paistoivat julkeina läpi. Nännipihojen keskeltä sojotti napakasti suoraan eteenpäin pari kaunista tummaa nänniä. Sen näin, kun rintaliivit tekivät ikkunalaudallani seuraa pikkuhousuille. "Eri paria", ehdin taas ihmeekseni ajatella, sekä alusvaatteista että rinnoista. Mari-Annella oli kauniit, pehmeästi kaartuvat, painavat luomurinnat, joista minusta vasemmanpuoleinen oli inan oikeanpuoleista suurempi.

"Sun vuorosi, Vesku. Sä olet saanut silmänruokaa jo ihan tarpeeksi. Nyt mä halua sulta jotain, ja siihen ei riitä silmänruoka", kähisi Mari-Anne minulle äänellä, joka olisi jäänyt häntä näkemättä tunnistamatta. Nousin hätäisesti ylös, sillä tällaisessa tilanteessa mies ei ala hidastella viettelevästi; sen osaa vain nainen. Sain juuri nappifarkut kömpelösti mutta ennätysajassa auki, ja ne sekä kalsarit nilkkoihin, kun tukalaa tilannetta käytettiin julkeasti hyväksi, ja minut työnnettiin takaisin tuoliini. Mari-Annelle taisi riittää, että minulla ei ollut mitään jalassa. Kapea, lyhyehkö hame oli käännetty ylöspäin vyötärölle. Edessäni, siis tosi lähellä edessäni, oli kypsä kaunis nainen avokkaissa, stay-upeissa ja nurin perin käännetyssä hameessa. Mari-Anne näytti olevan aito blondi. Sn näki siistitystä, muttei miksikään kiitoradaksi trimmatusta karvakolmiosta. Ja tuo aito blondi lähestyi minua.

Pelin henki oli selvä; Mari-Anne vie ja minä vikisen, jos edes sitäkään. Hän otti kiinni hetkellisestä vapaudestaan nauttivasta pikku-Veskusta, vetäisi kerran sen vartta pitkin kädellään, ja istui suoraan syliini. Jos minä olin kova ja valmis, oli Mari-Anne märkä ja valmis. Kuului vain vaimea maiskahdus, kun Mari-Anne imaisi minut ja minä täytin hänet. Tuossa tilanteessa naisen ei enää tarvitsisi heilauttaa hiuksiaan niskan nakkauksella taaksepäin ja lipaista punaisia huuliaan kielenkärjellä, saati sitten kumartua huokaisemaan miehen korvaan. Saalishan oli jo satimessa. Pyydyskin tuntui juuri tätä petoa varten tehdyltä. Liikkumatilaa ei juuri tuntunut olevan. Sen Mari-Anne kuitenkin teki.

Hitaasti Mari-Anne aloitti lantiollaan ikiaikaisen pyörittää-nousee-laskee-pyörittää samalla- juhlatanssin, jonka yleisöksi minut oli kutsuttu ja vieläpä eturiviin aitiopaikalle. Tuntuihan tuo minussakin, lievä paniikki ja vakava hämmennys alkoivat jäädä taka-alalle. Sylini oli täynnä alkukantaiselta vaikuttavan kiiman vallassa olevaa naaraskissaa, ja tämä kolli alkoi päästä menoon mukaan. Olihan häntäni pörröllä ja selkä kaarella. Aloin jollain pakaralihaksilla nostella ja pyörittää itseäni tuolilla. "Kinnarps- parka, mitähän takuukorvaushakemukseen kirjottaisi, jos tuoli olisikin meistä kolmesta ainoa, joka laukeaisi tässä humpassa", ehdin taas ajatella, ennen kuin korvaani kuiskattu huokailu muuttui matalaksi ulinaksi, tauottomaksi sellaiseksi. Alkoi vaikuttaa siltä, että Kinnarps- parka ei ole ainakaan ainoa, joka laukeaa. Mari-Annen lantion pyöritys alkoi hävitä sisäistä kamppailuaan ylös-alas- liikkeelle, jonka tahti vielä kiihtyi. Jäin istumaan ihan paikalleni, sillä nyt piti liikkeiden olla hyvin koordinoituja, ettei tapahdu mitään vahinkoja. Mari-Annen tajunta oli jossain kaukana ja korkealla. "Tuo ulina pitäisi kuitenkin saada loppumaan, olimmehan sentään työpaikalla", ajattelin. Otin vapaana olevilla käsilläni kiinni tuosta kauniista vaaleasta päästä, ja asetin huulemme vastakkain. Ulina loppui kun upposimme syvään suudelmaan, jossa Mari-Annen kieli etsi jostain suuni perukoilta teinivuosina tehdyn kitarisaleikkauksen mahdollisia jälkiä. Niitä ei tuntunut löytyvän, koska etsintä jatkui.

Samaan aikaan alapäässä: Mari-Annesta valui jokaisella liu'ulla, ja minä olin alla vastaanottavana osapuolena. Mari-Anne pysäytti liikkeensä, nosti itsensä jaloillaan hitaasti ylös nuppiini asti, ja minä seurasin sen verran lantiollani mukana, etten vaan vahingossa olisi lipsahtanut ulos hänestä. Mari-Anne jäi ylös, ja aloin tehdä nupillani lyhyttä liikettä aivan hänen huulillaan. Taisin tehdä aika hyvää, koska Mari-Anne puraisi huultani. Sen mitä lähelle näin, näytti kuin hänen silmänsä olisivat muljahtaneet ympäri. Samassa hän istui nopeasti syliini, hetkautti itsensä vielä niin liki, että olin taatusti niin syvällä kuin vain tuossa asennossa voi.

Mari-Anne aloitti lantiollaan pienen pyörityksen syvällä sylissäni, minä syvällä hänessä. Hän sai minulta koko varren mittaa ja nupin siihen päälle, ja minä häneltä koko varren mitalle. Yhteinen liikkeemme kiihtyi ja korviini kuului jostain alhaalta litinää, joka yhtyi Kinnarps- paran hiljaiseen kitinään. Vihdoin Mari-Anne irrotti huulensa huuliltani ja kallisti ylävartaloaan taaksepäin, pitäen käsiään niskani takana. Yhteen puristettujen hampaiden välistä kuului ynähtelyä, uikutusta, voihketta. Mari-Anne avasi silmänsä, ja tuijotti minua rävähtämättä suoraan silmiini, ja pysähtyi. Täydellisesti. Tuijotimme toisiamme, ja hymyilimme lievän epäuskoisina. Sanattomalla sopimuksella jatkoimme äskeistä liikettä. Hitaasti. Kiihdytimme. Mari-Anne alkoi pumpata minusta irti sitä, mitä paritellessa tavoitellaan. Aloin sykähdellen täyttää tuota luonnon tavoitetta, ja Mari-Annea, tietty samalla. Tämä vaan kiihdytti Mari-Annen vauhtia. Hän syöksähti kaulaani, ja suuteli nyt ihmeen pehmeästi aiemmin runtelemia huuliani, ja alkoi väristä kuin horkassa. Kuin halogeenilamppu hän sammui syliini, täydestä kirkkaudesta pimeyteen. Game over.

Olin juuri kokenut jotain, josta yleensä saa vain lukea tai haaveilla. Sylini oli täynnä naista, joka oli kokenut saman kanssani, tosin Mari-Anne ei tainnut olla juuri nyt samalla planeetalla. Aloin pikku hiljaa kutistua ja veltostua, ja sehän tapahtuu sykäyksittäin. Ensimmäistä sykäystä seurasi Mari-Annen säpsähdys. Sukkula oli palaamassa ilmakehään. Toista seurasi säpsähdys ja huokaus, kolmannen säpsähdyksen jälkeen tunsin pitkän kuuman henkäyksen kaulallani. Neljännellä sykäyksellä Mari-Anne nousi istumaan sylissäni, ja avasi raukeat silmänsä. Lämpökilpi oli kestänyt. Viidennellä putosin maiskahtaen ulos, ja sitä seurasi parin säpsähdyksen sarja ja huokaus. Touchdown, laskeutuminen Andrewsiin. Olimme kauan hiljaa, katsoimme vain toisiamme.

"Hups", sanoi Mari-Anne lopulta. "Hups hups", vastasin. Kinnarps- parka oli vihdoin hiljaa.