Palvelualalla

Tavallinen työpäivä, niin ainakin luulin vielä aamulla.

Olin opiskeluaikanani kesällä töissä pienessä lähikaupassa. Ei oman alani työtä, mutta parempaa kuin kotona nyhjääminen. Ja oli siinä etunsa: aamuvuorot loppuivat jo iltapäivän alkutunteina, joten rannalle ehti hyvin. Sitä paitsi olin paikan ainoa mies, millä oli myös puolensa.

Miehenä ja kesätyöntekijänä hoidin suurimman osan tulevien kuormien purkamisesta kuten muistakin raskaammista töistä. Tuona aamuna, työnnettyäni viimeisen rullakon jakeluautosta sisään, kävin vielä heittämässä roskapussin pihan jätesäiliöön. Oikaisin hyppäämällä lastaussillalta alas, mikä osoittautui virheeksi. Alastulo oli lievästi ilmaistuna hallitsematon ja roiskahdin polvilleni pihan ainoan asfaltoimattoman kohdan ainoaan kuralätäkköön. Hienoa, selvisin muuten vähällä mutta työasuni housut valuivat kauttaaltaan kuravettä.

Takahuoneessa myymäläpäällikkömme Marja, noin 40-vuotias, mukava ja asiallinen mutta toisinaan hieman räväkkä ja estotonkin nainen, sai ensin naurunpyrskähdyksen nähdessään kuraisen olemukseni. Se vaihtui kuitenkin sekunneissa huolenpitoon ja kuivien työhousujen etsintään. Paha vain, että olin paitsi kaupan ainoa mies, myös ainoa miehen mittainen. Pisimmät löytyneet housut loppuivat puoleen sääreen. Omista vaatteistanikaan ei oikein ollut apua: työmatkalle olin orastavan hellepäivän kunniaksi pukenut shortsit, jotka eivät karvaisten säärteni kanssa oikein olleet, sanoisinko, "kauppaketjun yritysilmeen mukaiset".

Olimme jo päätymässä siihen, että käyn nopeasti kotona hakemassa siistit housut, kun myymäläpäällikön silmissä välähti. "Olisihan täällä kyllä tällainen", hän sanoi heilauttaen kaapista eteeni naismyyjien työasuun valinnaisena kuuluvan hameen. Mahanpohjaani kouraisi. Tunsin kyllä myymäläpäällikkömme vitsailevan luonteen, mutta näin äkkiä esitettynä ja siinä alushoususillani ajatus tuntui liian ilmeiseltä. En saanut sanaa suustani, vaan tuijotin hametta kuin lehmä uutta porttia. "No? Kelpaako?" Marjan ääni oli samaan aikaan kiusoitteleva ja vaativa. Ilmeeni taisi kertoa, että olin nyt johdateltavissa, vaikka tiesinkin Marjan vain vitsailevan. "Ei taida sopia mulle" sain lopulta kuiskattua ja naurahdin päälle vaivautuneesti. Ehkä mikä tahansa muu vastaus olisi ollut viisaampi, tajusin heti kun se oli liian myöhäistä. Siinä vaiheessa hame nimittäin lensi jo kaaressa kohti minua ja Marjan tokaisu "Eikö? Koitetaanpas!" tuli niin napakasti, että peli oli selvä. Oikeastaan halusinkin jo melkein mitä tahansa alushousujeni päälle ja niin olin hetkessä taas "ketjun väreissä", tosin eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Tässä vaiheessa Katja, ikäiseni tumma, nätti, ja joskus hiukan äkkipikainen tyttö porhalsi takahuoneeseen ihmettelemään miksi hän joutuu yksin hyllyttämään tavarat. Hänen ilmeensä oli hetken aikaa näkemisen arvoinen ärtymyksen muuttuessa ensin hämmästykseksi ja sitten vinoksi hymyksi. No niin, hienoa, ajattelin sarkastisesti mielessäni. Olin hame päälläni kahden naisen arvioivan katseen edessä. "Istuu hyvin, mutta tuollaisia säärikarvoja täällä ei katsella", totesi Katja. "Käys ostamassa itsellesi sukkahousut. Sun kokosi on 40, jos ei ole tullut ennen käytettyä", kuulin Katjan sanovan. "Jes. Tiedät mistä löytyy, ja kassan kautta takaisin tänne pukemaan", vahvisti Marja tuomion. Nyt en osannut kuin pelata niillä korteilla, jotka minulle oli jaettu. Sydän hakaten hain hyllystä valkoiset sukkahousut. Katja istui kassalle ja nolona maksoin hänelle ostokseni. Onneksi varhaisaamulla kauppa oli tyhjä muista asiakkaista. Pian asiakkaita alkaisi tietysti olla, mutta voisin varmasti vaihtaa päälleni omat, ehkä jo piankin kuivuneet työhousuni.

Pian aloin epäillä olleeni väärässä. Puettuani sukkahousut ja saatuani hädin tuskin kengät jalkaani, todettiin vaatesähläyksen vieneen aikaa tavaroiden hyllyttämiseltä. Naiset pitivät huolen että minulla riitti työtä, enkä kehdannut vastustellakaan. Niinpä kannoin tavaroita hyllyyn hameessani, vältellen mahdollisuuksien mukaan varhaisaamun harvoja asiakkaita.

Pienessä myymälässä kaikki tekivät kaikkia töitä, ja pian tuli minun vuoroni siirtyä kassalle Katjan tilalle. Se oli oikeastaan helpotus, koska tiskin takaa asiakkaat eivät nähneet alavartaloani. Olin silti aika lailla jännittynyt: jokaisen asiakkaan kohdalla mietin, mitä hän ajattelisi jos näkisi hihnan alle. Yksi valopää asiakas, keski-ikäinen mies, jolla yleensäkin oli tapana olla töykeä henkilökunnalle, sanoi maksaessaan ylimielisesti "Poika on naisten töissä." Ellei äijä olisi ollut niin vastenmielinen, olisi mieleni tehnyt melkein vastata "Ja vaatteissa kanssa." Sillä hetkellä kuitenkin toivoin todella, ettei minun tarvitsisi nousta jakkaraltani ennen kuin äijä on poistunut.

Ajoittaista jännityksen tunnetta lukuun ottamatta kassalla työskentely sujui tavalliseen tapaan. Todellinen tulikoe alkoi vasta, kun Katja siirtyi kassalle ja minä myymälän lattialle. Nyt jouduin kulkemaan hyllyjen välissä hameessani kaikkien asiakkaiden nähtävänä. Useimmat tosin menivät ohi kuin eivät huomaisikaan, eivätkä varmaan aina huomanneetkaan jos kyykin alahyllyjä järjestelmässä. Muutama keski-ikäinen nainen tosin hymyili merkitsevästi ja yksi jopa totesi minulle "Ai kun sä näytät kivalta". Hymyilin vaivautuneesti takaisin ja kiitin kohteliaisuudesta. Sanattomat tuijotukset taisivat kuitenkin olla yleisin reaktio. Koska sen kielteisempiä kommentteja ei tullut keltään, aloin hiljalleen rentoutua ja liikuskelin jo hameessani ympäri myymälää kummemmin miettimättä.

Yksi asiakas jäi kuitenkin mieleen. Suunnilleen ikäiseni, vaalea nuori mies, vakioasiakkaitamme, kuljeskeli kaupassa kuin ei kerta kaikkiaan tietäisi mitä on tullut hakemaan. Hän tuntui vilkuilevan minua yhtenään, ja jos hänen ajatuksensa harhailivat yhtä paljon kuin hänen silmänsä, en ihmettele ollenkaan päätöksenteon vaikeutta. Välillä suorastaan tunsin kaverin katseen säärilläni. Tunsin oloni vähän vaivautuneeksi, mutta ajattelin että antaa hänen katsoa, onhan hän minut jo nähnyt. Lopulta kaveri lähti, mutta vilkuili vielä ovelta minua kohti.

Lounastauon jälkeen siirryin taas kassalle. Päivä oli jo pitkällä ja kun olin taas enimmäkseen näkösuojassa, tuskin enää paljon muistinkaan hamettani. Olin ehtinyt istua kassalla tuskin kymmentä minuuttia, kun huomioni kiinnittyi karkkihyllyn luona pälyilevään asiakkaaseen: sama kaveri, joka oli tuijotellut minua pari tuntia aikaisemmin. Ihan kuin kaveri ei olisi osannut taaskaan päättää. Lopulta, kun kassalla ei ollut yhtään asiakasta, hän päätyi lakupussiin ja tuli maksamaan sen.

Muistin kaverin ulkonäöltä, olin joskus kassalla vaihtanut hänen kanssaan lyhyesti pari sanaa säästä tai päivän uutisista. Asiallisen ja ihan mukavan tuntuinen. Nytkin hän tervehti iloisesti, mutta totesi rahaa ojentaessaan "Sulla on kiva puku." En osannut taaskaan kuin naurahtaa, mutta totesin sitten "Joskus sitä löytää itsestään uusia puolia". "Sä näytät hyvältä siinä. Oikeasti." kaveri sanoi ja katsoi minua suoraan silmiin. Tunsin punastuvani. "Kyllähän tällä katseita tuntuu keräävän... Kiva jos miellyttää. Totta puhuen kyllä aika jännä olo tässä." Annoin vaihtorahat ja kuitin. Kaveri sujautti rahat taskuunsa mutta jäi hypistelemään kuittia. "Jos mä sanon suoraan, niin sulla on upeat sääret ja toi hame korostaa niitä. Antaisit sä mun... katsella niitä... vähän enemmän?" Huh. Kaveri oli oikeasti kiinnostunut minusta hameessa. "Kai sä olet mut jo nähnyt?" sanoin hymyillen, vähän väistellen, koska ujostuksestani huolimatta tunsin itseni imarrelluksi. "Joo, mutta... " Häneltä jäi lause kesken. "Tuntuuko susta pahalta jos mä katselen sua hameessa?", hän aloitti uudelleen. "Ei tietysti", vastasin vaikka oikeastaan ajattelin päinvastaista. "Illalla mun luona?" tyyppi hymyili ujosti. Ei hemmetti, onko se tosissaan? "Kyllä mä jätän työasun tänne kun lähden kotiin", vastasin taas naurahtaen. Kaveri laski äkkiä kuittinsa tiskin korokkeelle ja nappasi kynän kuin allekirjoittaakseen korttimaksutositteen. Hän sutaisi jotakin kuitin kääntöpuolelle ja antoi sen minulle. "Älä jätä tänään. Ota mukaan ja soita kun pääset töistä", hän kuiskasi.

Jotenkin vaistomaisesti tulin nyökänneeksi. Mies hymyili taas ja lähti lakupussinsa kanssa. Vasta nyt vilkaisin kuittia. Osoite ja puhelinnumero. Ohhoh. Työnsin kuitin hameen sivutaskuun ja jatkoin töitäni.

Vähän ennen vuoroni loppua Marja tuli yllättäen luokseni ja kätteli minua sanoen "Onneksi olkoon, en olisi heti uskonut että selviät noin hienosti päivästä vähän erikoisessa asussa". Menin vähän hämilleni, mutta tunsin toisaalta pientä iloa: toden totta, vuoroni oli miltei lopussa ja päivä oli sujunut oikeastaan hyvinkin mukavasti, joskin vähän jännityksen sekaisesti. "Sä voit lähteä jo, oot ansainnut nyt hyvän vapaaillan ja huomennahan sulla olikin viikkovapaa eli rentoudu nyt tästä kokemuksesta", Marja jatkoi. En osannut sanoa juuri mitään, mutta taisin hieman vähätellä uuden kokemukseni aiheuttamia tuntemuksia. Marja heitti kuitenkin vielä lisää vettä myllyyyn: "Jollet sä olisi mun alaiseni niin mä sanoisin että olet sä kyllä söpön näköineen noin". Tyypillistä Marjaa: sanoo sen, mitä ei muka voi sanoa, eikä toinen edes voi tietää onko kyse kiusoittelusta vai oikeista kehuista. Tyytyväisenä lähdin kuitenkin vaihtamaan omiin vaatteisiini.

Ostin vielä ruokaa illaksi ja takahuoneessa muistin saamani kuitin. Mietin hetken mitä tekisin. Järki käski heittämään kuitin roskikseen ja hameen kaappiin, mutta pakkasin ne kuitenkin kassiini, työtakin ja sukkahousujen ohella. Ajattelin, että en tässä vaiheessa menetäkään mitään, ja ainakin voin katsoa kotona peilistä miltä oikein näytin päivällä. Sekavin tuntein lähdin ruokaostokset, takki ja hame kassissani kotia kohti.

-- Jatkuu...

Jatkoa seuraa, ja kaikki palaute on erittäin tervetullutta!