Katsomon puisia alarakenteita piti korjata, lahonneita osia uusia enemmän kuin oli arvioitu, ja niin minulla meni myöhempään kuin näyttelijöillä. Leinosen Markku jäi nuorimpana avuksi ja läksi sitten omille teilleen. Tuore tyttöystävä odotti.
Keräsin työkalut pakkiin, nostin sen auton perään ja läksin ajelemaan saunalle. Siellä oli vakioporukka, suurin piirtein, ja lähikaupungista vierailijaksi tullut ohjaajan juippi. Naisia oli kolme. He istuivat saunan edessä, nuotion ympärillä pyyhkeissään ja huiskuttivat minulle vapaata kättään. Toisessa näkyi olevan siiderit.
Yksi heistä oli vaimoni, toinen Mäkisen Ellen ja kolmas Piispasen Heidi. Näillä tutuilla seireeneillä oli tämänkin kesänäytelmän naisten roolit täytetty. Kolmoisrooli oli minunkin vaimollani.
Itse Mäkinen tuli höyryävän punaisena saunasta ja kävi munasillaan istumaan Elleninsä viereen. Vaimo oli siinä vastapäätä ja hymyili herttaisesti. Tapansa mukaan Mäkinen kurkki häntä pyyhkeen alle.
Juuri tästä minä tykkään, rennosta ja vapaasta tunnelmasta. Minua ei näyttämölle saisi millään ilveellä, mutta nautin mukana olosta, asioilla juoksemisesta ja lavasteiden teosta. Nytkin ne oli ohjaajan kanssa huolella yhdessä suunniteltu.
Saunan lauteilla olivat ohjaaja ja Kivisen Ilkka. Ilkka tuntui pikkuisen ottaneelta. Terävä viina oli haiskahtanut jo harjoitusten lomassa. Ilkkaa jännitti ennen ensi-iltaa, se tiedettiin. Nytkin hän jankkaili ohjaajan kanssa joistakin mitättömistä yksityiskohdista. Ilkka on käynyt muutaman vuoden yliopistoa, on niin olevinaan ja tietäväinen pikkuisen maistettuaan. Pian he läksivät uimaan, ja minä kohta heidän perässään.
Ohjaaja oli nouseva kyky, vasta valmistunut, ja tarkkailin häntä uteliaana. Kukkopoika oli ollut täällä viikon. Joka ilta oli oltu harjoituksissa uupumukseen asti, mutta nyt oli kappale koossa. ”Läpivienti meni äsken hienosti”, ohjaaja tiivisti. ”Ne pari, kolme kohtaa, jotta muutetaan, ehditään hyvin tarkistaa ja harjoitella ennen keskiviikon ensi-iltaa.”
Ohjaaja piti puhetta pihalla, seisoi nuotion ääressä joukon keskellä alasti. Niinhän täällä ollaan, kun on totuttu. Se lähentää, rohkaisee ja lisää keskinäistä luottamusta. Minunkin vaimoni on näissä karkeloissa täysin luonteva. Hän hyväksyy ajatuksen, että ohjaajan kuuluu nähdä näytelmässään esiintyvien naisten pimpit.
Kuinka mukava sitten onkaan viimeisissä näytöksissä osaavana ja sädehtivänä palata näyttämölle kukat käsissä niiaamaan aplodeille vielä kerran.
Naiset nousivat ja menivät saunaan, minä heidän perässään. Lisäsin puita kiukaan alle. Ohjaajakin tuli, kävi istumaan Heidin viereen ja otti tätä kädestä. Vaimo ja Mäkisen Ellen vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.
Yritin mennä istumaan vaimon ja Ellenin väliin, mutta siihen minua ei päästetty. Jouduin reunaan, vaimon viereen. Toisella reunalla istuivat Heidi ja ohjaaja. Heidillä on poikaystävä, omahyväinen maajussi pitäjän toiselta laidalta, mutta tämä ei ehdi näytelmäseuraan. Heidi ehtii, on meidän ”number one”, lavatähtemme, laulukykyinenkin, ja joka kesä hänellä on jonkinlainen romanssi vierailevan ohjaajan tai miespuolisen vastanäyttelijänsä kanssa.
Harmi että Mäkinen ei ole jaksanut harjoitella hanurinsa kanssa, jotta korvaisi reumatismin runteleman Häkkisen Eemelin. Siinä oli varsinainen vilivesterinen.
Minäkin tartuin vaimoa kädestä, ja hän tuntui olevan siitä mielissään. Rooliasuja oli soviteltu, ja naisilla oli ollut hauskaa. Totta kai. Heidin sisäkköhameen helmaa oli vielä kerran lyhennetty, ja ohjaaja oli käynyt tarkistamassa katsomonkin puolelta. On tarkoitus, että pikkuhousut pilkahtavat, ohjaaja sanoi. Sillä rakennetaan roolia.
Mäkisen Ellenillä on leveä lantio, makkaroita vyötäröllä ja isot tissit. Hän on se iänikuinen emäntä tai paha anoppi. Tussukka on tuuhea ja musta kuin synti.
”Hehe”, Elleniä nauratti, kun Heidi ja ohjaaja suikkivat suuta. ”Ei meitä tarvitse kainostella”, Ellen jatkoi. ”Me ollaan avarasydämistä, elämää ymmärtäviä maalaisihmisiä.”
Sanojensa vahvikkeeksi Ellen lyödä mäjäytti ohjaajaa polvelle. Hänen mielestään ohjaajaltakin pitää jossain vaiheessa ottaa luulot pois. Ohjaaja hymyili takaisin. Toinen käsi askaroi Heidin selän takana, pakaroilla.
Kivisen Ilkan puhe kuului pihalta. Se oli melkein paasausta, ja Koskenkorvapullo oli ilmestynyt esiin. Ikkunasta näin, että sitä kallisti myös Mäkinen.
Kyllä Ellenkin sen huomasi, nyrpisti nenäänsä. ”Juuri kun oli niin taiteellista.” Niin hän kerrankin tokaisi, kun ”Humppila ja Hamppila” olivat taas jatkoilla innostuneet lasihommiin. ”Vierestä viedään” esitettiin sinä kesänä juhlanäytöksenä yhdessä naapurikuntalaisten kanssa.
Heidille oli kirjoitettu siihen ylimääräisiä lauluosuuksia, jotka säestäjänä toiminut pitkälettinen, lukiota käyvä kitaristipoika sovitti. Olipa mukana yksi englanninkielinenkin kappale Blondie-yhtyeeltä. Heidihän on aito vaaleaverikkö, sieltäkin. Sitä kappaletta sitten hoilattiin seuraavana kesänä, niin lujasti se tarttui takaraivoon.
Saahan sitä laulaa, vaikkei sanoista ihan kaikkea ymmärrä. Lappu on kiinnitetty nastalla pukuhuoneen seinään.
The tide is high but I'm holding on
I'm gonna be your number one
I'm not the kind of girl
Who gives up just like that
Oh, no.
Laulaja taitaa tuossa laulaa, ettei ole ”sellainen tyttö”, mutta auliisti Heidi antoi taas ohjaajalle suuta. Muut naiset seurasivat silmä tarkkana. ”On se makeaa tuo nuori lempi”, Mäkisen Ellen mutkisteli suutaan ja hujautti kipollisen vettä kiukaalle.
”Lisätään löylyä, ettei kikkelit seiso”, hän hihitti ja kyyristyi alemmas.
Ohjaaja istui sillä tavalla kivasti, että näkyi. Paisunut oli kelli, venyi polleana jyväsäkkiensä päällä, ei seissyt.
Ellen laskeutui lauteilta, jäi seisomaan varta vasten vatsa kekassa ja reidet levällään. ”Lähde sinäkin Annukka uimaan”, hän sanoi.
Annukka on minun vaimoni. Hän lähti, ja lauteilla tuli väljempää. Heidi kääntyi niin, että nojasi ohjaajan syliin. Jalat olivat minuun päin. Heidillä on ajeltu pimppa, ja tiedän, että muut naiset eivät semmoisesta oikein pidä. Se on ajeltu alta, niin että huulet ovat paljaat. Heidillä oli jalat yhdessä, mutta hän raotti niitä välillä kuin kiusallaan. Ei hän persikkaa ensi kertaa näyttänyt. Ainahan se pukuhuoneessa vilkkuu.
He kuhertelivat, Heidi ja ohjaaja, ja minä en kiusallakaan lähtenyt pois. Ohjaaja kutitteli Heidiä, ja tytön rinnat hytkyivät. Heidi on töissä koulun keittiössä, ja jokainen yläasteen pojankolli on häneen pihkassa. Kesäisin hän ottaa rannalla aurinkoa olemattoman pienissä bikineissään. Rusketusrajat näkyivät nytkin.
Heidille tuli kuuma ja hän ehdotti uimista. Ohjaaja sanoi tulevansa kohta perässä. Syykin oli selvä, hänellä seisoi. Jämeä, varteva elin oli kääntynyt reidelle eikä ohjaaja sitä ujostellut. Komea se olikin, katseenkestävä.
Nouseva kyky, hymähdin mielessäni. Niin ohjaajasta lehdessä kirjoitettiin. Mitenkäs sitä Kivisen Ilkka naisille kommentoikaan. Että ”kykyy” on ranskaa, lasten kieltä ja tarkoittaa pikkupojan tipiä.
”Tuosta Heidistä olisi vaikka elokuvaan”, ohjaaja kurkisteli ikkunasta perään. Heidi oli pysähtynyt nuotion ääreen, jutteli Mäkisen ja Kivisen kanssa. Nämä tuijottivat niin kuin eivät olisi ennen nähneet. Kirkas pullo lojui miesten jalkojen juuressa, ympärillä hujan hajan tyhjiä tölkkejä. Muut naiset istuivat laiturilla siivosti pyyhkeet ympärillään, siiderit kourissa.
”Mitenkähän arvon rouvat suhtautuisivat, jos minä tosissaan yrittäisin tuota Heidiä”, ohjaaja kysyi varovasti.
”Kuule”, kumarruin lähemmäksi. ”Sitä ne sinulta odottaa värkit märkinä, Mäkisen rouva varsinkin.”
Se oli totta. Oltiin oopperamatkalla Pietarissa toissa talvena. Mäkinen itse ei ollut mukana, ja naiset järjestivät perillä niin, että Ellen saattoi viettää yönsä erään kotkalaisen ensirakastajan kanssa kuin aviopari.
Ihan puistattaa Ellenin synkkävillainen, kiharainen tussu. Sitä on miehisen miehen huima hanskata.
”Enkeleitä sumussa” -kesänä silloinen, tv:stäkin tuttu ohjaaja antoi Ellenille yksityistunteja lukitun oven takana. Annukka vihjasi myöhemmin, että kaikki sen tiesivät, myös Mäkinen.
Mutta kyllä se ymmärrettiin. Ellenillä oli iso rooli ja hänen piti olla valmis antamaan kaikkensa.
”Neitihän tämä meidän Heidi on”, jatkoin ohjaajalle. ”Vapaa, näpeä tyttö siihen hommaan. Kunhan ette isommin kylillä huutele.”
Ohjaaja naurahteli. Hän on ajatellut, että tekisi oljenvaaleasta Heidistä tumman. ”Vähän niin kuin mustalaiskaunottaren tai lianakaarinan. Mitä sanoisit?”
”Kyllä se voisi Heidin väreihin sopia”, vastasin. ”Semmoinen peruukki meillä on, mutta onko sitä kokeiltu?”
”Ei ole”, ohjaaja ilahtui. ”Sitähän voitaisiin lähteä katsomaan. Tulisitko kuskiksi?”
Sehän minun toimeeni kuuluu, roudata, niin kuin ohjaajat sanovat. Napattiin Heidi kyytiin ja lähdettiin.
Enkä minä jäänyt heitä odottelemaan. Sovittelu tulisi olemaan perusteellinen. Palasin saunalle, jossa porukka odotti. Kivisen Ilkka oli jo lähtenyt kävellä käpöttelemään, minä vaimon kanssa heitin Mäkiset kotiportilleen. Ellen oli kiukkuinen kuin ampiainen, ja kyllä minä syyn arvasin. Toisin kuin minusta, takapenkillä nuokkuvasta Mäkisestä ei ollut vaimonsa kiilille nousseen pillun nussijaksi.
Sen näki Ellenin ilmeestä. Ja juuri, kun se olisi ollut parasta.