C. G. Cork

Sähkön pimeä puoli

Olisihan näitä tarinoita, ja tässä vielä yksi. Uruguayissa oli levotonta, tunnelma maassa jännittynyt ja painostava kuin ukkosen alla. Kaupunkisissit ahdistelivat korruptoitunutta, kovakouraista hallitusta. Mutta töiden piti sujua. Tulosta tein jotenkuten, ja vain kerran toimiini puututtiin. Hienovaraisesti silloinkin.

Olin panemassa putiikkia lomakuntoon. Oli Tuomaan päivä suomalaisittain sanoen, joulu ovella silläkin pallonpuoliskolle, kun poliisipäällikkö ilmaantui yllättäen firman toimistoon.

“Mikä suo minulle tämän kunnian“, kysyin. Olimme tutustuneet jollakin kaupungin kerman vastaanotolla.

Poliisipäällikkö pyyhki hikeä kasvoiltaan suurella valkoisella nenäliinalla ja pyysi minulta pientä, mutta tärkeää palvelusta.

“Sinähän tunnet sähkön“, päällikkö aloitti ja nosti tummalla nahkalla päällystetyn, ikävän näköisen laitteen pöydälleni. “Veitikkaa pitäisi säätää“, päällikkö jatkoi. Oli sattunut vahinko. Everstin poika oli unohtanut käydä parturissa ja silkkaa huonoa tuuriaan jäänyt erään hänen partionsa käsiin. Poika oli inttänyt olevansa everstin poika. Niin ne kaikki sanovat, kuulustelijat olivat ilkkuneet. Heillä oli tapana kujeilla pitkätukkien kanssa.

Myös minulle oli käydä samoin, päällikkö sanoi vakavana. Eversti oli ollut julmana. Nyt laite piti säätää niin, että vastaavaa ei pääsisi tapahtumaan.

Vielä samana iltana säädin laitteen. Mallina minulla oli kotimainen sähköpaimen. Tiedätte varmaan, mistä puhun.

Palautin paketin seuraavana päivänä. Hieman kyllä selkäpiitä kylmäsi. Minähän en ollut tämän takana enkä muutenkaan pitänyt silloisista meiningeistä. Takuumiehet löytyvät silloisista maailmanvalloista, puolin ja toisin, eikä ongelmista näemmä ole vieläkään päästy. Oman roolini koin silti valonkestäväksi, ja laadin siitä yhtiölle asiallisen raportin. Se löytyy firman arkistosta, ellei sitä ole tällä välin hävitetty.

Kiinnitin nipistimen päällikön peukalonhankaan, toisen omaani ja esittelin. Kaksi tehoa, osoitin mittaria ja pyöritin kammesta. Tätä voi kutsua muurahaisiksi, tätä koppakuoriaiseksi. Eikä ylemmäs pääse. Pelote toimii, mutta vahinkoa ei tule.

”Tuimasti tuikkii”, päällikkö irvisti ja pudisti nipistimen irti, kiitteli tyytyväisenä.

Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettaisiin joulurahalleni, päällikkö jatkoi, voisin seurata yhden koekuulustelun.

”Tarkistaisimme tehot”, päällikkö sanoi.

En siitä osannut poiskaan lähteä. Päällikkö oli tyrkännyt kätensä, ehdotti sinunkauppoja. Hän sanoi olevansa Enrico, sivistynyt mies, harrastavansa eurooppalaista kirjallisuutta. Nyökkäilin vastaan.

Päällikkö antoi tiukan käskyn puhelimeen ja johdatti minut kellariin. Synkkä oli käytävä, karuja betoniseinät. Roskaista ja ummehtunutta.

Käytävän päästä kaikui ääniä, askelia, ovi aukeni ja sisään työntyi joukko univormupukuisia poliiseja. Välissään he taluttivat tummatukkaista, kolme-, ehkä nelikymppistä naista, jolla oli uhkeat rinnat ja suuret, selälleen rävähtäneet silmät.

Nainen oli ilkosillaan. Hän piti käsiään kouristuksenomaisesti vatsan alla hävyn suojana.

Poliisit tyrkkäsivät naisen keskelle huonetta, jossa tämä vilkuili tyrmistyneenä ympärilleen. Huone oli täynnä poliiseja, minä siinä heidän joukossaan. Täytyy sanoa, että tilanne oli sähkömiehelle outo.

Enrico nyökkäsi, ja taluttajat tarttuivat uudelleen naiseen, työnsivät hänet suurelle, vankkajalkaiselle pöydälle. Rimpuileva nainen käännettiin selälleen ja sidottiin käsistä ja jaloista niin sanotusti levälleen. Pitää muistaa, että maassa vallitsi jonkinmoinen sotatila.

Nainen nosteli päätään, haukkoi henkeään. Miehet hakeutuivat tiiviiseen rinkiin.

Voi sanoa, että tunnelma oli sakea. “Tuota vielä panisi“, joku totesi, ja se laukaisi kielenkannat muiltakin. Pohdittiin, kuinka paksua nainen oli mahtanut elämänsä varrella saada. Antaisiko paremmin edestä vai takaa? Olisiko kovinkin äänekäs saadessaan? Poikkeustila tuo ihmisissä esiin tiettyä kursailemattomuutta. Olin sen jo aikaisemmilla komennuksilla huomannut.

Päällikkö alkoi kopeloida tissiä, ja näin, kuinka naisen silmät laajenivat. Nänniä venytettiin ja siihen kiinnitettiin nipistin. Johto vei kiemuraisena tummaan laatikkoon.

Sitten siirryttiin jalkopäähän, reisien väliin. Pitkä hiljaisuus. Nainen voihkaisi, kun päällikkö laski kätensä tuttavallisesti hänen polvelleen. Siitä edettiin hävylle, joka harottiin esiin tuuhean karvoituksen seasta. Häpyhuulia venyteltiin ja vanuteltiin, arvuuteltiin väristä, kuinka ankarasti niitä olikaan nuijittu.

Kun toinen nipistin kiinnitettiin klitoriksen varteen, nainen kirkaisi vertahyytävästi.

Sitten alkoi kuulustelu. Ei se mitään kuulustelua ollut, silkkaa sukupuolista häirintää. Naiselta udeltiin, kuinka monta miestä hänellä oli ollut ja oliko hän pettänyt vihittyä aviopuolisoaan. Riemu oli suuri, kun nainen tunnusti.

Nimiä tivattiin, tarkkoja kuvauksia, ja naista vannotettiin pysymään totuudessa. Pyyntöä tehostettiin johtamalla sähköä nänniin ja klitorikseen. Nainen milloin kiljahteli kimeästi, milloin kiemurteli ja huusi suoraa huutoa. Muurahaiset tekivät ahkerina työtään, koppakuoriainen kopristeli.

Kuulustelija hieroi hellästi hävynsuuta, kun nainen kertoi seikkaperäisesti yhdynnöistään. Hän kuvaili tuntemiensa miesten peniksiä, siemennesteen määrää ja laatua, ehkäisy- ja naintitapoja. Aina välillä kammesta väännettiin muutama muistia virkistävä kierros. Erityisen kiinnostuneita oltiin naimisesta ilman ehkäisyä. Kuin jättipotti oli yhden sellaisen tuoreen syrjähypyn paljastuminen.

Naisen rinnat värisivät, vatsa aaltoili ja vankkojen reisien välistä kohosi kiharainen kumpu. Halkio oli apposen auki, nipistin törrötti pörröstä ja nainen kertoi “kaikki nussimisensa“, niin kuin miehet sanoivat.

Ryhmäseksiä puuttuu, todettiin. Enemmän olisi saanut olla yhden illan juttuja ventovieraiden kanssa, avioliiton ulkopuolista paljaspanoa. Sitä rouva vannotettiin harrastamaan aina tilaisuuden tullen, antautumaan vieteltäväksi.

Sitten miehet eivät keksineet enää mitään kyseltävää. Tyytyväisinä he irrottivat nipistimet ja hieroivat asiantuntevasti rouvan puutuneita nännejä ja klitorista. Sitten vapautettiin jalat ja lopuksi kädet. Nainen nousi istumaan pöydällä ja katseli pöllämystyneenä ympärilleen.

Hän oli tavallinen kotirouva, sattunut väärään aikaan jouluostoksille. Rouva ohjattiin pukeutumaan, minut kuittaamaan pieni palkkioni. Mietin, olinko yksi konnista, hyväksikäyttäjistä, jälleen kerran maassa maan tavalla. Entä sinä, lukijani?