C. G. Cork

Perinteistä perhemajoitusta

Lapsellista tai ei, mutta minun ikäluokkani poikiin Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut jättivät lähtemättömän jäljen. Miten ne niin vetosivatkaan. Niitä tuli radiosta, muistaakseni kymmenen nopeasti kiitävää minuuttia kerrallaan. Kioskeissa niitä myytiin halpoina, punakeltakantisina vihkosina. Minulle ne olivat enne, sillä pitkä työurani monikansallisen sähköyrityksen palveluksessa heitteli minua hyvinkin erikoisiin ja eksoottisiin tilanteisiin, joissa nuo lapsuuteni veijarit tulivat useasti mieleen.

Esikuvani Korkin tapaan olen aina ollut kiinnostunut paikallisista tavoista ja tottumuksista, koskivat ne sitten kielenkäyttöä, kansanomaisia ruokatottumuksia tai vaikkapa erotiikkaa.

Ulkomaan reissuni alkoivat 1970-luvulle, jolloin ensi alkuun jouduin valvomaan kastelujärjestelmän laajennusta eräässä aasialaisessa maassa. Jääköön sanomatta missä maassa, sillä kertomaani tapaa ei sikäläisessä kulttuurissa enää sallita eikä katsota hyvällä. Ei silloinkaan, virallisesti. Mutta kun maa on pinta-alaltaan jättimäinen ja yhteiskunta vanhakantainen, perustuen kastilaitokseen, muutokset eivät voi olla kovin nopeita ja jyrkkiä.

Pikemminkin tällaisissa maissa eletään rinnakkain kahta maailmaa, nykyaikaista ja isiltä perittyä. Niin oli Suomessakin minun lapsuudessani. Vanhat isännät maalla ajoittivat tärkeät työnsä, kuten rukiin kylvön ja vastan teon, nousevan ja laskevan kuun vaiheisiin.

Minulle oli asetettu assistentiksi paikallinen insinööri, joka paksuine poskineen, pulleansinisine huulineen ja iloisine silmineen oli ilmiselvä sikäläinen “prinssieversti“. Apulaiseni oli minua kymmenisen vuotta vanhempi, mutta se ei vaikuttanut auktoriteettiasemaani, pikemminkin päinvastoin. Suhteemme oli luonteva ja tasavertainen niin työssä kuin sen ulkopuolella. Apulaisen toimiessa auliina oppaana pääsin vähitellen sisään paikalliseen työkulttuuriin ja muuhunkin yleiseen elämänmenoon.

Mitähän erityistä täällä voisi harrastaa, kysäisin kerran. “Mitäkö erityistä“, apulaiseni painotti ja venytti jokaista tavua kuin saadakseen miettimisaikaa. Hän harrastaa raskaan työn vastapainona silloin tällöin perhemajoitusta. Insinöörin vaimo ja lapset asuivat toisella puolella maata.

Raskaan työn vastapainona, mies oli sanonut, ja se huvitti minua. Siinä maassa koulutetut eliitit eivät tuohon aikaan alentuneet edes puoliraskaisiin töihin. Töissä lähinnä levättiin muiden palveltavana jo ankaran, kostean helteenkin takia.

“Haluaisitko kokeilla“, mies kysyi. Hän järjestäisi jo tulevana viikonloppuna. Nyt mies aikoi ihme kyllä panna tuulemaan.

Niinpä meillä oli osoite, välittäjältä saatu, kun ajelimme pitkin durdurpuiden ja maniokkipensaiden reunustamaa pikkutietä sakean purppuraisessa ilta-autereessa. Kylä sijaitsi peltojen keskellä jokilaaksossa. Etsimämme talo löytyi, pysäköimme ja isäntä otti meidät kumarrellen vastaan. Kolmekymppinen, valkoisiin puettu, tyypillisen kohtelias, ahavoitunut maalaismies. Vaimo esiteltiin, ja lapset, kolme alle kymmenvuotiasta, tiukasti napittavaa pikisilmää.

Ilta oli pimenemässä, ja meidät ohjattiin suoraan pesulle. Isäntä huolehti voiteet ja pyyhkeet. Suitsukkeet paloivat ja keittiöstä leijui voimakkaita, nenää kutkuttavia tuoksuja. Söimme kanaa ja riisiä, oikean käden sormin tietysti, vastaleivotun pitaleivän kanssa. Ateria sujui perinteiseen tapaan. Istuimme ympyrässä lattialla ja rouva tarjoili kainoin, alasluoduin silmin. Kaskaat sirittivät pihamaalla kuin viimeistä päivää.

Aterian päätteeksi maistoimme isännän maalaiseen tapaan valmistamaa jamssiolutta, ja insinööri tulkkasi puheesta tärkeimmät kohdat. Hän oli matkan aikana tuikannut sinisen täplän otsaansa, ja mietin mitä se tarkoitti. Lapset saateltiin nukkumaan ja rouva järjesti meille yösijan yläkertaan.

“No niin“, insinööri nousi ja kiitti ateriasta. Isäntä läksi ohjaamaan meitä ylös. Makuuhuoneen lattialla oli paksu, leveä matrassi, yksinkertaisin, etnisin kankain sijattu. Nurkassa paloi vahvatuoksuinen tuikku. Kuin Abrahamin aikaan, tuli mieleen.

Kumarrellen isäntä poistui. “Tämä on vierashuoneemme“, insinööri sanoi alkaen riisuutua. Huoneessa ei ollut ovea, pelkkä helmiverholla koristeltu oviaukko rappusiin. Rouva sen sijaan oli. Hän oli äänettömästi pujahtanut vuoteen jalkopäähän ja laskosti huolellisesti insinöörin tarjoamat, yltään riisumat vaatekappaleet.

Insinööri ojentautui ilkialastomana patjalle.

Minäkin riisuin saman kaavan mukaan, ojensin vaatteeni ja kömmin matrassille. Vilkaisin taakseni. Rouva oli pudottanut sarinsa lattialle, jalkojensa juureen, eikä sen alla ollut mitään. Hän seisoi vuoteen päädyssä yhtä alastomana kuin me muutkin. Insinööri sanoi jotakin ja rouva kiipesi patjalle väliimme. Huomasin, että insinöörille oli kehittymässä rankka erektio.



“Mitä tämä tarkoittaa“, kysyin uteliaana, ja insinööri vastasi rouvan tulevan seuraksemme. “Ahaa“, sanoin, “kuuluuko sekin ohjelmaan?“

“No pirskatti, se vasta kuuluukin“, insinööri hymyili hohtavalla hammasrivillään. “Tämä on perhemajoitusta.“

Mies oli alkanut muitta mutkitta tutkia rouvaa. Tyttömäisen pystyt rinnat, pyöreä vatsa ja täyteläinen takapuoli tulivat koeteltua ja hyväksyvästi kommentoitua. Sitten emäntä levitti reitensä. Ei ujosti ja epäröiden, vaan kerralla ja levälleen. Oli sen paikan vuoro. Insinööri lehteili asiantuntevasti tupsua, kurkisteli ja kokeili sormellaan. Panin merkille tummat, sisältä karmiininpunaisina avautuvat, täyteläiset häpyhuulet.

Täytyy tunnustaa, että minullakin seisoi. Mutta niin seisoi insinöörilläkin. Synkkä kalu jökötti tummanpuhuvana, terska sinersi kiiltävänä tuikun valossa.

“Haluatko kokeilla ensin“, insinööri kysyi minulta ja viittasi kädellään. “Ei, en suinkaan“, sanoin. Kaikki oli käynyt kovin äkkiä. “Voinko minä aloittaa“, insinööri kysyi. Nyökkäsin.

Muitta mutkitta mies kiipesi naisen jalkojen väliin. Hän oli tosissaan, tajusin, vankasti pykälässä ja pakaroissa pian tuttu, touhukas rytmi. Rouva äännähteli tukahtuneesti, myötäili jaloillaan ja vilkaisi välillä minuun. Sitten insinööri aloitti armottoman loppujytistyksen, selkä jännittyi kaarelle ja nainen alla kirkaisi kimeästi pari, kolme kertaa.

Insinööri oli laskenut sisään. Pakko se oli uskoa. Ähkäisten mies vetäytyi, kellahti omalle puolelleen ja kuulin, kuinka naisen aukosta pulpahti aimo annos äskeistä tuotosta.

Insinööri nousi ja käveli moltti huojahdellen oviaukolle. Sinne oli ilmestynyt isäntä pesuvadin kanssa. Hän asetti vadin lattialle ja insinööri kyykistyi sen päälle peseytymään. Miehet juttelivat matalalla äänellä keskenään kuin vanhat tutut. Sitten isäntä kumarsi ja poistui.

Insinööri kellahti viereeni ja näytti tyytyväiseltä. “Rouva lypsää erinomaisesti“, hän sanoi kuin suosituksena. Murteellisella englannillaan tietenkin. Minulla seisoi edelleen, ei voi mitään, ja insinööri viittoili rohkaisten jatkoon.

“Odota“, sanoin, “minulle on kysyttävää.“

“Tämänkö takia me tulimme“, aloitin ja nyökkäsin rouvan suuntaan. “Tämän“, mies vahvisti. “Sinähän kysyit jotain erikoista.“

Se oli kieltämättä erikoista. Insinööri kertoi muutamin sanoin, kuinka että ylimyksillä ja yläluokan miehillä on ollut tapana käyttää kastittomien vaimoja hyväkseen. Niin tekee hänkin, kun oma perhe on kaukana ja hän tuntee välttämätöntä ruumiillista tarvetta. Hän tilaa perhemajoituksen ja viettää yön isännän sijaisena kaikin oikeuksin.

“Entä ehkäisy“, kysyin valistuneena ja moraalisena nykyihmisenä. Insinööri hymyili. “Sehän tässä vitsi onkin. Vieras saattaa huvitellessaan hedelmöittää emännän.“

Katsoin rouvaa, ja tämä katsoi suurin, ruskein silmin takaisin. Hän loikoi välissämme veitikka täynnä insinöörin tuoreita, vikkeliä siimahäntiä. Minulla seisoi vieläkin. Voi olla, että entistä jyrkempänä. En ollut koskenut naiseen viikkoihin.

“Oma nautintonsa tulee siitäkin, että isäntä tuolla kuulee ja kuuntelee“, insinööri osoitti oviaukon suuntaan. “Hän tietää, että me täällä kylvämme hänen peltoaan. Seuraa jännittäviä viikkoja.“

“Ja siksi tämä oli niin tyyristä majoitusta“, tajusin. “Siksi“, insinööri vastasi.

Katsoin naista. Hän hankki perheelleen lisätuloja antamalla satunnaisen vieraan laueta suojaamattomaan emättimeensä.

“Mitä juttelit ovella isännän kanssa“, kysyin. Se oli jäänyt askarruttamaan. “Kuuluu kehua monisanaisesti”, insinööri vastasi. ”Kuinka rouva oli niin hyvä, että ihan pakko oli suihkuttaa sisälle herkkuun. Me aina yritämme syvälle, syvemmälle kuin isännän oma kalu ulottuu. Aviomiehen ilme oli näkemisen arvoinen.“

“Mutta on perinteellä toinenkin puolensa“, insinööri jatkoi. “Kun vieras on menestynyttä sukua tai ylempää kastia, nainen mielellään antautuu hänelle. Minä olen halannut kiihkeitä, lemmekkäitä rouvia, jotka ovat toivoneet aktin tuottavan suotuisaa satoa.“

“Jaa“, sanoin. Katselin rouvaa uusin silmin.

“Sitä tämäkin rouva äsken kirkaisi“, insinööri jatkoi. “Minä luulen, että saamme hänet vielä kiljumaan hekumasta sinun runsaalle, paksulle siemenvuodollesi.“

Naurahdin. Pitäisikö osallistua, ajattelin. Vahinko oli jo tapahtunut ja seurauksia tulisi, jos olisi tullakseen. Maassa maan tavalla oli firmamme periaatteena.

Annoin insinöörin vielä uusia hemputtelun ennen omaa panostani. Ajattelin, että miehen laukaisema spermapatja suojaisi rouvaa ainakin kovin vaaleahipiäiseltä jälkikasvulta.

Aamulla rouva tarjoili meille aamiaisen hymyilevin, kainosti alasluoduin katsein. Seurustelimme perheen kanssa niin kauan kuin kohteliasta oli ja nousimme sitten jeeppiin palataksemme karttojen ja laskutikkujemme ääreen.

(jatkuu)