Miia

Hänen varmuutensa on minun epävarmuuteni. Käyttää sitä hyväkseen tietämättään, häikäilemättä. Tekisi mieleni tuhahtaa ja rikkoa kaikki, heitellä astiat seinään ja polkea jalkaa, että vittuako sinä tuut sotkemaan mun hyvinkin selvää ajatusmaailmaa. Minä nimittäin luulin tietäväni sen läpikotaisin, koska olenhan kypsä aikuinen ja kypsät aikuiset tuntevat mielensä koukerot, sanotaan. Olen tehnyt sinne matkaa pitkään, monta vuosikymmentä jo. Aina siitä asti, kun ymmärsin, että olen minä itse ja muutuin itsekseni niin kuin pienet lapset muuttuvat. Perkele, että olin varma itsestäni ja saatoin tuudittautua tietämyksen autuaille aalloille. Tuntea ylemmyyttä ja jumalaista oloa. Olisi voinut kuvitella keksivänsä vaikka elämän tarkoituksen halutessaan.

Ja sitten hän käänsi sen ylösalaisin. Kaikki, mitä itsestäni tiesin, ei ollutkaan enää. Tai oli, mutta vain vastavoimana ikään kuin sotkemassa ja häiritsemässä. Vihasin epäjärjestystä itsessäni, mutta epäjärjestys on aina tila ennen stabiilia tasapainoa. Hän asetti minuun epävarmuuden ja istutti minuun tuntemuksia, jotka eivät olleet minun ja olivat kuitenkin. Käsittelin niitä hämilläni, tökin kepillä varoen koskettamasta sormillani, etteivät ne tartu. Lopulta ne muuttivat minuun asumaan. Nostivat jalat pöydälle ja kävivät jääkaapillani kuin kotonaan, ne tunteet. Hänen syytään kaikki. Piru vie.

Mutta minä alistuin niille tunteille, koska ne tulivat tutuiksi niin, etten lopulta muistanut aikaa niitä ennen. Epästabiilista pelikentästä tuli vakiintunut olotila, jossa Jaakobin paini oli enemmänkin toteamus kuin asia, jolle halusin tehdä jotain. Hän katsoo minua tietämättä ja viattomana. Syytönhän sä siihen on, että istutti minuun siemenen, josta versoi kaiken alleen syövä kasvi, joka häikäisee kauneudellaan, jota vasta nyt alan ymmärtää. Miksi minä tappelisin vastaan enemmän kuin on pakko? Epävarmuudessani sydän lyö kaksi kertaa nopeammin, hengitys vinkuu keuhkoissa, sykin valmiina elämään ja tuntemaan jokaisen hippusen ristiriitaisesta tunnemaailmastani, jota niin huolella vaalin niin pitkään ulkoisilta vaikutteilta, kasvatin sitä omassa lintukodossaan. Kellarissaan kuin lasta.

Kun sormet puristuvat ranteeni ympäri hymyilen yhä ylimielistä hymyä. En lopeta sitä milloinkaan, luulen. Sormet puristavat kovemmin, ihosta läpi, mutta minä en käännä päätä pois enkä irrota katsetta. Rajat on löydettävä jokaisen elämässään. Minun rajani ovat vasta monen uhman, kivun ja itkun takana. Niitä ei vielä edes näe. Tekisi mieleni jaella kaikki tuntemani kirosanat, kun nivelet tuntuvat vääntyvän sijoiltaan, napsuvan poikki, vaikka tiedän, etteivät ne minnekään liiku. Ylpeys ei anna myöten. Käännän epävarmuuteni varmuudeksi, uhmaan kunnes ei ole uhmattavaa. Etkö sä vittu parempaan pysty? Luuleksä et mä meen muka rikki? Revi minusta irti tämä uhma ja vimma, kun siitä haluan niin hetkeksi luopua. Väännä käteni sijoiltaan, itkuun ja parkuun niin että tunnen itseni enemmän kuin koskaan. Anna luopua kaikesta, millä olen itseni kasaan kursinut. Haluan päästää irti, antaa mennäviedäliukuairrottaa.

Hän kiskoo hiuksistani niin, että parahdan. Pyörittää ne kämmenen ympäri ja holtittomasti kääntelen päätä mukana kunnes niskaan sattuu ja on pakko sulkea silmänsä. En tiedä, kumpaan sattuu enemmän, niskaan vai äärimmilleen asetettuihin niveliin, kun selän taa väännetty käteni haparoi ilmaa. Yrittää löytää hetken taukoa, kuvittelee, tyhmä, löytävänsä asentoa, missä olisi jälleen voimissaan, vallalla. Ei halua menettää kontrolliaan. Ei vielä eikä koskaan. Jos joissain käsissä se siitä luopuu, niin nämä ovat ne kädet. Annan ilman liikkua katkonaisesti avointen huulteni välissä sisään ja ulos. Haen jotain kiinnekohtaa noista silmistä, jotka minua tarkkailevat, mittaavat. Pakotan huulilleni hymyn, joka on sekoitus irvistystä ja ylpeyttä. Palkintona ja pakkona… en edes tiedä kumpana… tunnen nykäisyn päänahassani, joka lähettää miljoonia reseptoreja pitkin signaalia aivoihin ja polveni notkahtavat. Hymy hyytyy ja hampaat pureutuvat huuleen, jonka ihon lävistävät enkä edes huomaa. Vihaan polviani, jotka niin helposti antavat periksi ja taipuvat.

Hänen kosketuksensa henkii rakkautta ja vastoin kaikkia luulojani minä tunnen turvaa. Näiden käsien armoilla voin antaa heikkoudelle vallan. Samalle heikkoudelle, joka oli joskus viholliseni. Tänään minä kaipaan sitä heikkoutta. Uikutan hiljaa, kun annan itselleni, polvilleni, luvan antaa periksi. Lattia on kylmä ja kova, kun tipahdan holtittomasti sitä vasten. Älä vielä lopeta, älä… Juuri kun mieleni on niin vähällä ottaa askelia yli ikimäntyjen korkuisten raja-aitojen. Uhma tallotaan maahan niiden jalkojen voimin, joita vasten poskeni painuu. Kuola valuu poskea pitkin leualle ja hengitys on läähätystä. Suljen silmäni. Anna minun levätä tässä aina. Anna minun rakentaa koti tähän jalkojen juureen. Ote ranteestani irtoaa ja hellä sively on kuin sähköisku. Tuo kyyneleet silmiin. Raja-aidat kaatuvat ryskyen.

Hoen mantrana kiitosten ja pyyntöjen sekamelskaa. Hän ei vastaa mitään, mutta iho ihoa vasten kertoo kyllä. Määrättömän ajan kuluttua (oliko se sekunti, minuutti, tunti?) minut revitään kodistani kompuroiden vapiseville jaloilleni. Hän vetää minut itseään vasten. Tunnen tutun lämmön, tuoksun enkä halua ikinä kauemmas kuin mihin ne kantavat. Omat käteni puristavat horkassa hänen paitaansa ja silmät etsivät toisiaan. On jo vaikeampi nostaa päätään, ei enää kehtaa. Ripsivärit piirtävät mustia renkaita silmien alle ja tuntuu, että olen niin miljoonissa sirpaleissa, etten pysty kokoamaan itseäni edes vähimmissä määrin. Hän pitää minua kasassa. Olisin tuhkaa lattialla, jos ei…

Hampaat puremassa kaulaani, alahuultani tuovat takaisin kivun ja herättävät unesta. Kynteni uppoavat kämmeniini jättäen puolikuita tasaiseen riviin. Vastarinta on enää hiljaista ininää kurkussani. Se on sitä vielä silloinkin, kun minut käännetään ympäri ja lyön reiteni sohvan kulmaan, jota vasten annan itseni taivuttaa kuin kaarelle Näppärin liikkein hän tekee minusta puolialastoman ja vapisevan nymfipatsaan, hänelle valetun. Pääni taipuu taas, kun kämmen löytää otteen hiuksistani ja selästäni tulee jousi, johon on latautunut niin suuri voima, että se murhaa minut, ellei rakastaisi hengiltä. Rakkaus lävistää minut, tulee sisääni kysymättä, väkivalloin, kylvää minuun nöyryyden. En osaa hävetä enkä hallita. Raja-aitojen rippeet minussa ovat enää hiekanjyväsiä tuulen kuljettaa. Kauneus on läsnä selkää pitkin valuvana hikinorona, kyyneleinä poskilla. Se kaikuu huoneissa itkuna ja hengästyneenä uikutuksena. Hän rakastaa minua ehjäksi murtamalla muurejani. Kukaan ei milloinkaan ole rakastanut niin kuin hän.