Pohjan tähti

Olin juuri saanut veden kiehumaan, kun Qunquaq ja Tinuuttak työntyivät likomärkinä pimeydestä nahkatelttaamme. Mieheni ilahtui vieraista ja lisäsi pataan muutaman reilun kimpaleen sarvivalaan kylkilihaa. Parhaasta kohdasta kävi leikkaamassa.

Ilahduin minäkin Qunquaqin tulosta. Vierailut katkaisevat yksinäisen, yksitoikkoisen puurtamisen ja uudistavat kumppanuussuhteita. Vieraamme oli sitä paitsi arvostettu eränkävijä ja oivallinen, uhrautuva ystävä. Myös Tinuuttakista oli näköjään tulossa täysi mies, ei häntä muuten olisikaan tällaiselle retkelle kelpuutettu.

Olin miehen ja lasten kanssa keräämässä linnunmunia. Se on naisten työtä, mutta mieheni osallistuu siihen näillä uloimmilla saarilla, joissa liikutaan ja asutaan perhekunnissa. Varastoimme munat hylkeennahkaisiin säkkeihin kivien alle. Mieheni hakisi ne talvella koiravaljakolla.

Qunquaq oli Tinuuttakin kanssa seuraillut mursujen kesävaellusta ahtojään reunalla. Metsästysonni oli vaihdellut, ollut itse asiassa olematon, he kertoivat hymyssä suin. He olivat palaamassa raskaalta, tyhjiin rauenneelta retkeltään ja arvelleet, että olisimme saaressa vanhalla paikallamme.

Oikein he olivat arvanneet, viime hetkellä pelastuneet nousevan myrskyn kynsistä. Ulkona ulvoi, ja mieheni oli juuri käynyt kiristämässä nahkojen nyörityksen ja lisännyt kiviä reunoille. Laaksoon tuuli ei sattunut täydellä voimalla, mutta saattoi kuvitella, että ulompana olisi liikkeellä henkensä kaupalla.

Tulijat olivat riisuneet anorakkinsa ja turkishousunsa, ja ripustelin niitä teltan kattoon kuivumaan. Ojentelen miehille kuivia vuotia lämmikkeeksi, ja tuota pikaa teekupit höyrysivät heidän kohmettuneissa sormissaan. Lapset seurasivat tapahtumia uteliaina.

Ruokailimme pitkään, ja miehet kertasivat pyyntiretken vaiheita. Qunquaq kertoi eloisasti ja koko ruumiillaan elehtien niin kuin hänen tapansa oli, nuori seuralainen oli vaiti. Pojalla ei ollut vielä oikeutta eikä rohkeutta puuttua vanhemman metsästäjän tarinaan. Me pohjoisen ihmiset pidämme kiinni ihmisten arvosta.

Arvoni tunsin minäkin. Ateria oli runsas, ja vieraat kiittelivät sen aivan erityistä herkullisuutta. Muutenhan eskimon ei sovi ruoasta tai avusta kiittää. Se olisi loukkaus ja tappaisi ilon elämästä. Olemme ihmisiä, joten auttaminen ja omastaan jakaminen kuuluu meille luonnostaan.

Aivan erityisen miellyttävää oli tarjota pyyntimiehille kestiystävyyttä raskaan ja vaarallisen pyyntiretken lomaan. Ei ole herkkua kiikkua arvaamattomilla ahtojäillä, Qunquaq kertoi ja virnisteli miehelleni. He olivat ruvenneet näkemään levottomia unia.

Kyllä minä arvasin, mitä se tarkoitti. Miehet olivat hyviä ystäviä keskenään, ja pyyntimiesten keskinäiseen ystävyyteen kuuluu vaimon jakaminen tarvittaessa kumppanien kesken. Sitä on näillä jäätiköillä harjoitettu iät ja ajat. Se on viehättävä tapa vieraalle, ja myös isäntäväki saa siinä vaihtelua elämäänsä, puheenaihetta pitkäksi aikaa.

Muistan minäkin lapsuudestani ne naurunkiherrykset ja syvältä kumpuavat huokailut, kun yöpyvät pyyntimiehet tyydyttivät äitini kanssa erämiesverensä voimaperäisiä vaatimuksia. Meille lapsille oli heitetty huppu pään yli.

Nyt tutun kestiystävän kumppanina oli nuori poika. Eikä Tinuuttak ollut kuka tahansa miestymässä oleva eskimonuorukainen, vaan parhaan ystävättäreni esikoinen kylästämme. Kuinka monta kertaa olinkaan hänen äitinsä kanssa yhdessä pehmitellyt ja ommellut nahkoja, lörpötellyt naisten asioita pojan leikkiessä ja puuhatessa ympärillä muiden lasten kanssa.

“Tinuuttak on osoittanut olevansa oiva pyyntimies“, Qunquaq puhui suojattinsa puolesta. “Hänelle tekisi hyvää päästä muutenkin tutustumaan aikuisten asioihin“, metsästäjä vilkutti naskalinteräviä silmiään. “Poika saisi luontevalla tavalla opastusta meiltä kokeneilta, toisemme hyvin tuntevilta kumppaneilta.“

“Näyttäisimme pojalle“, Qunquaq töni minua tuttavallisesti olkapäähän.

Punastuin ja sanoin, että minua ujostuttaa ajatus ystävättäreni pojasta yhtäkkiä niin täysivaltaisena miehenä.

Qunquaq räjähti nauramaan. Sehän tässä veikeää onkin, hän sanoi. Qunquaq kertoi seuranneensa pojan otteita mursunpyynnissä ja uskovansa tämän selviävän kunnialla myös silloin, kun pyyntihousut on ripustettu teltan kattoon kuivumaan.

“Mikä olisi suurempi kunnia“, Qunquaq jatkoi minun puoleeni kumartuen. ”Päästä tukemaan ystävättärensä poikaa tämän hakiessa keskipaalulleen paikkaa tuntemattomilla, tutkimattomilla telttapaikoilla.“

Voitaisiin olla varmoja, Qunquaq jatkoi ja silmäsi vakuudeksi myös miestäni, että minua herttaisempaa opasta ei pojalle löytyisi tähän tärkeään ensimmäiseen pystytykseen.

“Pojan äiti on suuresti kiitollinen, kun saa siitä aikanaan kuulla“, Qunquaq jatkoi.

Punastuin uudelleen ja sanoin, että sellaisia asioita ei äidin välttämättä tarvitse lainkaan tietää pojastaan.

Qunquaq oli puhunut pitkään ja kauniisti enkä keksinyt siihen mitään lisättävää. On sääntö, että leirin piirissä kukaan ei jää ilman. Se pätee saaliin jakamiseen, miksei tähänkin, ajattelin ja vilkuilin poikaa. Tinuuttak istui vuotien sisässä kädet tiukasti polvien ympärillä. Totutteli varmaan ajatukseen hänkin. Miehet kävivät taputtamassa poikaa harteille. Älä suotta kursaile, he sanoivat. Pyynnissä kaikki on yhteistä. Qunquaq lupasi neuvoa pojalle isiltä perityt konstit.

Niin kävimme yöpuulle ja levitimme vuotia tulisijan ympärille. Qunquaq autteli asettelussa, ja huomasin, kuinka tomerasti hänellä jo pullisteli. Kyllä minä ne tunnot aavistin. Unia oli nähty, naisesta haaveiltu. Minullakin halkio värisi ja haukkoi. Haukkoi odotuksesta ja kauhusta. Tiesin mikä minua odotti.

Ansioituneita metsästäjiä kutsutaan meidän kielellämme “kovakouraisiksi miehiksi“. He eivät ole sitä ainoastaan ärsytetyn mursun vaan myös vaimoväen lemmenraon kimpussa.

Saisin kohta hutturani kutua täyteen.

Peittelin lapset omalle puolelleen telttaa, mieheni selän taakse, ja juttelin muutaman huolekkaan, lämpimän sanan. Hiillos hehkui keskilattialla, varjot heijastuivat jättikokoisina seiniin ja tuuli ulvahteli. Sitten riisuin minäkin turkishousuni ja pujahdin toiselle puolelle.

Qunquaqilla on tunnetusti väkevät vaateet, eikä kauan kestänyt, kun olin saanut pyyntimiehen paljaalle vatsalleni. Yritin ensin estellä, kiemurrella alta pois, jotta lapset ehtisivät nukahtaa, mutta sitten annoin periksi. Minkä nainen voi, kun on heikko itsekin. Qunquaqin malttamattomuus tarttui minuunkin, ja pian vieras paiskoi siitinkalua haaroihini kaikin voimin kuin harppuunaa. Siellähän sen paras paikka on. Mies korisi kuin hengenlähdössä, kun puikko alkoi sulaa, ja taisin uikuttaa minäkin miehen rintaa vasten. Mieheni tykkää, että vieras saa täyden kestityksen. Se lujittaa keskinäistä kumppanuutta, jättää muiston.

Sitten oli pojan vuoro nousta reisilleni. Autoin häntäkin parhaan kykyni mukaan. Viehkeä oli seurata tuttuja, totisen punakoita kasvoja tästäkin kulmasta. Hurmioitua en sentään kehdannut, vaikka pojassa oli täyden miehen tuntu.

“Hupsuta sinä poikaa kikkelistä“, Qunquaq myhäili vieressämme ja hamusi kouransa pojan heiluvien pakaroitten alle. “Minä salvaan sen kuukusistaan.“

“Ai-jai-jai-jai“, Tinuuttak ähki pelosta ja nautinnosta, ja minua rupesi naurattamaan. Niihin yhteisiin pyrskähdyksiin me sitten sulimme. Se oli eskimohuumoria parhaimmillaan. Nuorukaisten ei näissä karkeloissa annettu nussia ilman aviomiesten harjoittamaa pientä kiusantekoa.