marraskuura

Jälkimmäinen osa tarinasta "Orja tuli taloon". Iso kiitos kaikille ensimmäistä osaa kommentoineille!!

----8<----

Aikaisin aamulla havahduin siihen, että Anniina oli nousemassa sängystä.

- Minne matka? kysyin.

- Mä heräsin enkä saa unta. Meen katsomaan Miraa.

- Ainiin Mira... Mitä kello on?

- Kohta puoli kuusi. Mira on ollut siellä yksin yhdestä asti. Käyn vaan kurkkaamassa miltä se näyttää niin ettei se huomaa mitään.

- Joo.. okei. Mä nukun vielä.

Nukahdin uudelleen, mutta havahduin pian. Ihmeekseni näin sekä Anniinan että Miran tulevan huoneeseen.

- Täh? mutisin unisena.

- Tää oli niin surkee näky. Hytisi vilusta siellä lattialla ja .. no mun vaan teki mieli ottaa se tänne meidän kanssa, Anniina kertoi. - Otetaan se lepäämään meidän väliin peiton alle, jooko?

Nousin puolittain istumaan ja katselin ympärilleni edelleen vähän hölmistyneenä. Miralla oli yhä huppu päässä ja kädet selän taakse kahlittuina, joten Anniina joutui ohjailemaan häntä.

- Tota, eiks meidän pitäis olla johdonmukaisempia? kysyin.

- Miten niin? Nyt on jo aamu. Mirahan oli siellä koko yön.

- No joo, no joo. Ja nyt se sitten saa nukkuakin?

- Ei muuten saa. Tää saattaa vähän haitata, Anniina sanoi näyttäen pientä nipistintä. - Mä otin tän olohuoneen ikkunaverhosta kun en jaksanut hakee niitä parempia. Mut täähän on aika hyvä, ainakin sattuu, mä kokeilin.

Mira sai nipistimen käsivarteensa.

- Voit itse nyt valita. Joko nipistimen kanssa meidän väliin peiton alle tai ilman sitä takas olohuoneeseen?

- Teidän väliin, kuului hiljaa hupun sisältä.

Sängyssä Mira painautui selkä edellä Anniinan syliin pitäen huolen, ettei nipistin koskenut mihinkään. Silittelin Miraa hetken, kunnes uni alkoi taas voittaa. Huomasin Anniinan käden hakeutuvan Miran vatsaa pitkin alemmas ja alemmas, ja hetken kuluttua kuulin Miran hengityksen muuttuvan raskaammaksi.

- Ei sitten yhtään liikaa, muistutin Anniinaa.

- Ei-ei.

Olimme sopineet, että orgasmi olisi Miralle harvinaista herkkua, joka olisi joka kerta erikseen ansaittava.



Nousimme vasta myöhään. Hyväntahtoinen lauantaiaamun aurinko katseli keittiön ikkunasta. Kahvinkeitin rohisi ja ilma väreili leivänpaahtimen yllä. Mira istutettiin pöydän ääreen. Hän oli edelleen kahleissa ja huputettu, mutta nipistimen Anniina otti pois. Mira siristeli valoossa, kun Anniina löysäsi hupun nyörit ja veti sen pois. Hänen silmänsä olivat valvomisesta vähän punaiset. Lopuksi Anniina otti Miralta korvatulpat.

- Kiitos, Mira sanoi. - Ootteko muhun tyytyväisiä?

- Yö meni oikein hyvin. Siksi sä saat aamupalaa nyt.

- Saan? Mira hymyili.

- No saat. Mikset saisi, Anniina vastasi.

- Voinko mä olla ylpeä itsestäni?

- Voit. Mutta muista että sitä mukaa kun sä edistyt, me vaaditaan sulta enemmän. Aina kunnes alistuminen on sulla selkäytimessä. Älä unohda että sä kehityt koko ajan ja siksi myös vaatimukset lisääntyy.

- Tiedän.

- Eilinen olis silti voinut mennä paremminkin, joten sulle tarjotaan kyllä vähän tavallista terveellisempää ruokaa tänään, sanoin.

- Mä oon pahoillani etten pystynyt olemaan hiljaa. Mutta Anniina piti mua jotain viis tuntia siellä olohuoneessa, ja mut oli sidottu kattoon tosi kireelle. Jos siinä ketjussa olis ollut muutama sentti löysää niin oisin voinut vähän vaihdella asentoa. Kyllä mä yritin hillitä itseäni. Mutta sitten musta alkoi tuntua ettei Anniina tajunnut miten tukalat oltavat mulla oli ja siks mä vikisin.

- No mut häh, siis miten sä sitten kuitenkin kestit hiljaa kaks viimeistä tuntia sen jälkeen kun Anniina pieksi sut ja sanoi ettei välitä jos sulla nyt olo sattuu olemaan vähän tuskanen?

- Mitä muuta mä olisin voinut? Anniina olis piessyt mut vielä kolmannen kerran jos jotain olisin äännellyt.

- No just niin. Kuuntele nyt itseäsi. Kyllä sä olisit pystynyt alun alkaen hillitsemään itsesi. Sä vain et tehnyt niin. Oli ihan turhaa vaivata Anniinaa kesken kaiken palauttamaan sut kuriin.

- Mh... No niin. Okei.

- Niinpä.

- Sitä paitsi, käskettiinkö sun epäillä sitä tajuanko mä että saattaa tuottaa pientä kärsimystä jos sut pakotetaan seisomaan kädet kattoon kahlittuina monta tuntia? Anniina jatkoi.

- No ei, ei käsketty...

- Musta vähän tuntuu että mä kyllä tajusin sen aika hyvin. Katsohan, siksi sut laitettiin niin kireelle ylös kiinni, että juuri olisit sekä vähän saanut kärsiä että pysynyt liikkumatta. Musta nimittäin vain yksinkertaisesti oli hauskaa pitää sua siinä kun tiesin ettet sä voinut oikeestaan muuta kuin hengittää ja rukoilla hiljaa pienessä mielessäsi että sattuisit pääsemään pois ennen kuin todella saat kärsiä. Sä voit tehdä siitä itsellesi helpompaa tai vaikeempaa ihan miten haluat, mutta tohon sut joka tapauksessa koulutetaan. Eilistä ajatellen ainut ero mikä tottelusta olis seurannut olis ollut se, että olisit välttynyt piiskaukselta.

- Niin, joo, Mira sanoi katsoen pöytää edessään.

- Mut olishan se ihme jos kaikki sujuis sulta ihan tosta vaan heti aluksi. Ja sitä paitsi tylsää. Kouluttaminen on hauskaa, kunhan kehitystä tapahtuu.

- No kiva kuulla.

- Mutta nyt sä saat ruokaa.

- Mulla on ihan mieletön nälkä.

Anniina haki haarukan ja jääkaapista foliovuoan asettuen Miran viereen istumaan. Miran kädet olivat edelleen kahleissa.

- Mä syötän sua.

Anniina avasi maksalaatikkorasian kannen.

- Tää on terveellistä, tiedäthän.

Mira sai nokareen kerrallaan ja söi ilmeettömänä. Anniina nautti silmin nähden ja ruokki lemmikkiään kunnes rasiassa oli puolet jäljellä.

- Loput säästetään.

- Jaa. Mulla olis jano..., Mira sanoi lopuksi. Kylmä maksalaatikko oli maistunut hyvin.

- Tässä ole hyvä, Anniina vastasi juottaen tytölle ison lasin mehua. - Hyvä, hän kehui lopuksi.

Kun pöydästä oli noustu, lähdimme viemään Miraa kellarikerrokseen hänen omaan selliinsä. Työnsin hänet ovesta sisään, ja Mira meni sängylleen istumaan.

- Käskettiinkö sun istua?

- Anteeks, ei, hän vastasi ja nousi. - Väsyttää vaan niin.

- Mene tuonne takanurkkaan seisomaan. Kasvot seinää kohti. Noin, hyvä.

- Ymmärräthän, pointti on siinä että sun ei tarvitse itse ajatella tai päättää mitään, siis mitään muuta kuin että tottelet pikkutarkasti. Esimerkiks nyt meidän ei tarvitse erikseen sanoa että pysyt siellä nurkassa kunnes toisin käsketään, sillä sä tiedät sen itsekin. Sun ei myöskään tarvitse miettiä ymmärretäänkö me että pari tuntia siinä oltuasi sua jo huvittais saada liikkua. Kyllä me ymmärretään ja muistetaan. Mutta jos meistä ei kuulu mitään, se tarkoittaa vain että me nimenomaan halutaan sun seisovan siellä nurkassa yhä. Sä vain odotat kärsivällisesti etkä mieti yhtään ylimääräisiä. Ok?

- Jos te olisitte kertoneet mulle ton jo eilen, mua ei olis tarvinnut koulutta.

- Voi olla. Mutta joskushan kaikki on opittava, eikö? Sä opit hyvin ja me arvostetaan sitä.

- No, kiitos. Saanko mä kysyä kauanko suunnilleen kestää että te käskette mut tästä pois?

- Et.

- Saanko mä käyttää tota vessaa nyt?

- Saat.

Seurasimme vierestä kun Mira teki tarpeensa. Häntä silmin nähden nolotti, vaikkei sanonutkaan mitään.

- Mä en voi pyyhkiä kun mun kädet on kiinni.

- Anniina auttaa, Anniina sanoi ja ryhtyi toimeen.

- Sitten takas nurkkaan. Et liiku siitä ilman lupaa. Ja vielä että sä oppisit, toista perässä: Minä olen orja. Tottelen aina enkä kyseenalaista mitään, Anniina käski.

- Minä olen orja. Tottelen aina enkä kyseenalaista mitään.

- Uudestaan.

- Minä olen orja. Tottelen aina enkä kyseenalaista mitään.

- Sä saat myös toteuttaa sen mitä sanot. Joten sano se aina uudelleen kunnes toisin käsketään.

Mira aloitti läksynsä toistamisen nurkassa seisten. Kuuntelimme hetken kunnes päätimme lähteä. Painoin oven lukkoon ennen kuin aloimme nousta portaita. Takkahuoneessa avasin tietokoneen, josta seurasimme Miran sellin web-kameran kautta hänen harjoituksensa etenemistä. Hetken kuluttua Anniina napsautti katkaisimesta sellin pimeäksi. Miran ääneen tuli lyhyt tauko, mutta sitten tutut lauseet kuuluivat taas kaiuttimista. "Minä olen orja. Tottelen aina enkä kyseenalaista mitään." Vähensin hiukan äänenvoimakkuutta ja hain sanomalehden. Jaoimme sen kahteen osaan ja aloimme selailla niitä kuunnellen samalla Miran ääntä.

Aikaa kului runsas tunti, kunnes Anniina sytytti selliin valon ja meni alas Miraa katsomaan. Mira oli kuuliaisesti ollut äänessä koko ajan. Seurasin tietokoneelta miten Anniina kehui Miraa hyvästä suorituksesta. Hän päästi Miran kädet vapaiksi ja kiinnitti kumpaankin ranteeseen pätkän ketjua. Sitten hän komensi Miran menemään selkä seinää vasten ja nostamaan kädet suoriksi sivuille yläviistoon. Kummankin ranteen lähellä oli koukku, johon Anniina kiinnitti ketjut. Lopuksi hän otti tuomansa nahkahupun ja korvatulpat, ja laittoi ne surulliselta näyttävälle tytölle. Mira oli kai toivonut pääsevänsä sängylleen lepäämään, ja nyt pettyi, kun tajusi joutuvansa pysymään seisaallaan vailla tietoa poispääsystä.

- Hei hei kulta, Anniina sanoi lähtiessään.

Ruudulta näin miten Mira pian painoi leuan rintaansa vasten jääden sitten liikkumattomaksi. Sellin valoa en sammuttanut, sillä huputettu Mira ei sitä olisi kuitenkaan huomannut. Hän varmasti aavisti, ettei vähään aikaan kannattanut toivoa muutosta olotilaansa. Mira oli oppinut, että tällaisessa tilanteessa ainut vaihtoehto oli tyytyä osaansa ja miettiä mahdollisimman vähän sitä, että edessä saattoi olla tuntien mittainen säilytys.

Lähdimme pian ulos. Lauantaiseen tapaamme menimme ensin syömään ja sitten elokuviin. Miran tiesimme odottavan turvallisesti sellissään.



Palattuamme illalla Anniina kävi päästämässä kauniin vankimme vapaaksi ja toi hänet ylös olohuoneeseen. Hän oli ottanut hupun pois Miran päästä. Mira oli iloinen saatuaan vihdoin liikkua.

- Näätsä Mira ton pienen liinan tossa lattialla? Sen päällä on sun paikka tän illan. Seisot siinä perusasennossa ja pidät hyvän ryhdin, ok? Ole hyvä vaan, sanoin Miralle ja viittasin hänet paikalleen.

Mira käveli hitaasti liinalle ja asettui seisomaan vähän epävarman näköisenä. Tarkistin, että Miran korvatulpat olivat hyvin.

- Sitten käännyt tuonne päin, suoraan kohti seinää... Hyvä. Me ei nyt sidota sua mitenkään, mutta yhtään sen vapaampi et silti tuu olemaan. Pysyt aivan, siis ihan oikeesti aivan, liikkumatta ja pidät katseesi tossa teipinpalassa jonka Anniina just laittoi sinne seinään. Jos me satutaan näkemään että sulla vaikka sormenpää liikahtaa tai vähänkin vilkaiset muualle, saat saman tien rangaistuksen. Mikä se on, sitä sä et saa etukäteen tietää. Mutta voit olla varma että se on ihan toimiva. Niin ja sama pätee tietty ääniin. Jos sulta ei kysytä, et vikise.

Anniina hymyili ja totesi Miralle: - Kannattaa uskoa. Sä näyttäisit vähän huolestuneelta jos tietäisit mikä sua odottaa jos et tottele, eikä me haluta sellasia ilmeitä sun naamalle, ainakaan vielä.

Olimme jonkin aikaa hiljaa ja seurasimme uteliaina Miraa. Hän huojui juuri ja juuri havaittavasti, mutta muuten mitään moitittavaa ei ollut.

- Onks sillä sun mielestä selkä vähän notkolla?, Anniina kysyi.

- On vähän, mut antaa olla. Iho sillä on aika hyvä, nätin värinen. Ja noista pohkeista mä pidän.

- Mä myös. Me keksitään sille jotain missä se saa käyttää niitä.

Anniina mittaili Miran sääriä katseellaan ja siristi silmiään.

- Pistetääs se hetkeksi varpailleen, sanoin. - Kuulit kyllä, Mira.

- Ja sitten jalat vähän leveemmälle. Ei paljoo mut vähän, Anniina jatkoi.

- Nyt näyttää aika hyvältä. Pysyköön tolleen.

Jäimme taas seuraamaan Miraa. Jonkin ajan kuluttua Anniina nousi ja käveli varpaillaan pysyttelevän tytön luokse.

- Näätsä, tää tärisee vähän, hän sanoi.

- Ahah, no hyvä. Huomaatsä sen ilmeen?

- Se tuijottaa tota teipinpalaa niin kiinteesti että. Vitsit, mä haluun nähdä noilla kasvoilla pientä kipua nyt. Voiskohan sille antaa vähän keppiä?

- No anna nyt jos haluut, mut ei hirveesti vielä.

Anniina haki rottinkikepin ja siveli sillä Miran pohkeita ja reisiä.

- Kädet suoriksi sivuille, hän käskytti.

Hetken kuluttua ensimmäinen isku napsahti Miran pakaroille. Seuraavat viisi Anniina suuntasi Miran väsyneille pohkeille.

- Anniina, eiköhän toi riitä. Alkaa narttu näyttää vähän surulliselta, taitaa alahuuli väpättää vai?

- Joo, mut pliis, pari vielä, sen reisille?

- Ok.

Anniina sivalsi nautiskellen. Iskut olivat aiempia kovempia ja saivat Miran kasvoille hätääntyneen ilmeen. Hänen oli vaikea pidätellä kyyneleitä, joista häntä kuitenkin olisi voitu rangaista.

- Toi teki sille hyvää.. ja mulle, Anniina sanoi hymyillen.

Hän käveli Miran eteen ja katseli tämän kasvoja aivan läheltä. Mira ei voinut muuta kuin tuijottaa teippiä seinässä ja yrittää hillitä itseään.

- Sen silmät näyttää vetisiltä, Anniina raportoi.

- Joo, no eiköhän toi riitä. Annetaan sen laskee kätensä. Eikä se pysty oleen varpaillaan enää kauaa. Joten takas perusasentoon, Mira.

- Jotain mä vielä haluaisin sille... Vai annetaaks me sen olla vähän aikaa nyt? Anniina kysyi.

- Mitä sä haluaisit?

- Olis mulla yks juttu mielessä.. et jos käskis sen avata suu ja pitää auki. Se sais sitte nuolla kuolansa lattialta myöhemmin.

- Saat kun haluut. Mira...

Mira avasi suunsa.

- Nyt se saakin pysyä noin hyvän tovin. Tuu sä tänne, sanoin Anniinalle.

Anniina tuli viereeni sohvalle pitkäkseen. Silittelin hänen hiuksiaan ja silmäilin välillä Miraa toivoen saavani hänet kiinni liikahtamisesta, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Muutaman minuutin päästä huomasin sylkivanan riippuvan Miran leuasta. Pian sylki jo valui hänen vatsaansa pitkin ja tippui häpykarvoista lattialle. Makoilimme sohvalla puolisen tuntia, mutta koska kummallakin oli vielä asioita hoidettavana, lähdimme lopulta niiden pariin. Mira jäi paikoilleen yhä kuolaten ja vatsa muristen. Hänen ruoka-annoksensa oli tänään ollut vain murto-osa siitä mihin hän oli tottunut.

Palasimme myöhemmin katsomaan miten Mira edistyi tehtävässään. Hänen suunsa oli enää vain raollaan, mutta lattialle oli ilmestynyt lammikko kuolaa ja liina Miran jalkojen alla oli märkä. Hän ei ollut uskaltanut sulkea suutaan edes nielläkseen, koska tiesi että olisi jäänyt siitä kiinni.

- Hienoa Mira, tuohan alkaa jo sujua. Eihän me tiedetä oletko sä pysynyt liikkumatta kuten piti, mutta ainakaan mitään ääntä ei ole meidän korviin kuulunut. Eikä liinassa ole ryppyjä. Mutta nyt me halutaan vähän leikkiä sulla.

Miralla oli neulakammo. Hän oli kertonut siitä ohimennen kun olimme kolmisin suunnitelleet erilaisia koulutus- ja rangaistuskeinoja.

Anniina haki nuppineulan ja käveli se kädessään Miran eteen.

- Tällanen olis sun iloksi, Anniina sanoi nostaen neulan Miran kasvojen tasalle. - Kädet suoriksi sivuille ja jalat leveälle.

Anniina siveli neulalla Miran käsivartta aivan kevyesti. Ilme Miran kasvoilla oli muuttunut heti hänen nähtyään neulan, mutta nyt hänen silmistään paistoi silkka kauhu. Anniina tarkkaili Miran reaktioita ja liikutti neulaa hitaasti kohti tyttöparan kyynärtaivetta. Sen saavuttuaan hän lopetti liikkeen ja alkoi varovasti painaa neulaa. Se oli Miralle liikaa. Mira ynähti ja kiersi ruumistaan aivan vähän siten, että käsi liikahti kauemmaksi neulasta.

- Voi narttua minkä teit, Anniina torui eikä voinut kätkeä hymyään.

- Olisin mä vähän kauemmin sentään ajatellut sen kestävän, sanoin. - Mä en ehtinyt ollenkaan mukaan.

- Mira kulta, se oli sulle liikaa. Voi sua. Mut älä sure, sä saat hyvittää ton saman tien. Jatkat siitä mihin mä jäin.

- Onko sulla Mira jotain sanottavaa? kysyin.

- Anteeks, mä en vaan...

- Rangaistaan sitä saman tien? Anniina pyysi.

- Joo.

Mira käskettiin katossa olevan koukun alle, ja Anniina sitoi hänen vasempaan ranteeseensa narun. Naru oli vahvaa mutta ohutta. Vedossa se painuisi ihoon tuottaen sietämätöntä tuskaa. Siirsin tuolin Miran viereen ja nousin tuolille. Käskin hänen nousta varpailleen ja ojentaa vasen kätensä ylös. Venytin vielä Miran kättä ylöspäin ja sidoin narun kireälle koukkuun, laskeuduin alas ja siirsin tuolin pois. Mira seisoi varpaillaan ja näytti pelokkaalta. Hän ei saanut kantapäitään lähellekään lattiaa.

- Miltä tuntuu? Anniina kysyi Miralta.

- Te pidätte mua tässä varpaillani kunnes mä .. oon saanut .. rangaistuksen? Kunnes mä en jaksa enää ja jään ton narun varaan?

- No melkein. Mut ei ihan. Ei tuon narun varassa voi riippua, iho ei kestä. Mutta sä saat itse päättää milloin pääset irti. Ota tää neula.

Anniina ojensi nuppineulan Miralle, joka otti sen vapaaseen käteensä.

- Mira rakas, sä pääset heti pois kun toi neula on sun lihassa. Reidessä, sisäpinnalla. Sä painat sen itse.

Mira oli hetken hiljaa.

- Mä... Mä en pysty siihen, oikeesti. Mä en pysty.

- Ihan rauhassa vaan, se tuntuu vielä vaikeelta, mutta oota kun et enää jaksa seisoa varpaillas ja alkaa naru painua ranteeseen. Se on pientä yhden neulan rinnalla.

- Ei, ei..., Mira rukoili ja alkoi hätääntyä. - Jos mä olisin tiennyt tän.. hei jos te nyt päästätte mut tästä niin mä teen ihan mitä vaan. Mä suostun kaikkeen mitä te haluutte. Mut tää on mulle liikaa, oikeesti.

- Wow, Anniina nauroi. - Katohan typyä. Siis täähän toimii. Taitaa kaduttaa tottelemattomuus? Sä et vain nyt muista että jo muutenkin suostut kaikkeen. Tästä tulee hauskempaa kuin mä ajattelinkaan.

- Mä kadun, uskokaa kiltit? Anniina anna mulle mahdollisuus, anna? Mä en tuota pettymystä mä lupaan, mut tähän mä en pysty. Kiltit..?

- Älä hoe sitä kilttiäsi. Olisit totellut silloin, turha enää vinkua siinä, Anniina kiusasi. - Nyt vaan odotellaan.

Muutama minuutti kului. Mira vaihteli painoa jalalta toiselle ja piti neulaa kaukana itsestään avuttoman näköisenä. Sitten hän nyyhkytti jotain mistä emme saaneet selvää.

- Mitä se sössöttää? Anniina kysyi.

- Mitä siitä, vastasin. - Taitaa raukka ihan oikeesti pelätä neuloja.

- Uskokaa että mä pelkään, mä en pysty. Mä rukoilen, päästäkää mut ja tehkää mulle mitä ikinä huvittaa. Mä tekisin kaiken just oikein..., Mira nyyhkytti ja kyyneleitä valui molemmista silmistä.

- Ymmärräthän sä Mira, että jos me suostutaan niin sun pitää myös pitää mitä lupaat.

- Jos te nyt päästätte mut tästä, mä en tuota toista kertaa pettymystä. Mä lupaan.

Miran äänessä oli toiveikkuutta.

- Hmm, älähän nyt hätäile. Eihän tässä ainakaan meillä ole kiire, sanoin.

- Mennään me istumaan, Anniina lisäsi.

Mira nieleskeli ja kurotti niin ylös kuin suinkin pystyi. Olo alkoi käydä todella hankalaksi. Minuutit kuluivat edelleen.

- Hei Mira, tässä odotellessa meillä on vähän tylsää. Et sä laulais meille jotain kun sulla on hyvä ääni ja tykkäät laulaa?

- Voi vittu..., pääsi Miran suusta.

- It's up to you, voit sä siitä hankkiutua poiskin vaikka heti, sanoin. - Mutta jos et suostu laulamaan niin se ei välttämättä ole sulle eduksi.

Mira aloitti laulua jota oli hyräillyt aamulla. Parin säkeen jälkeen laulu loppui ja Mira puhkesi epätoivoiseen itkuun. Neulakin putosi lattialle.

- Mä en pysty... auttakaa..., Mira itki menettäen viimeisenkin ylpeytensä.

- Se hajoo ihan täydellisesti, Anniina totesi ja katseli epätoivoisen tytön hätää, jonka peittämiseen tällä ei ollut mitään keinoa.

Neuvottelimme hetken Miran kohtalosta. Sanaakaan sanomatta kävin päästämässä Miran irti katosta. Kiinnitin hänen ranteensa ketjulla yhteen ja sitten uudelleen kattoon. Varpaillaan Miran ei enää tarvinnut olla. Samalla Anniina kahlitsi Miran nilkat yhteen.

Anniina haki nipun keltaisia muistilappuja sekä muutaman neulan lisää. Hän kirjoitti neljä lappua ja käveli ne kädessään Miran eteen.

- Lue, hän käski näyttäen ensimmäistä.

- Mira luki ääni väristen: "Niskuroiva narttu. Alistetaan pakkokeinoin."

- Seuraavat on tässä. Lue ne, Anniina käski näyttäen kahta muuta.

- Piestään parittomina päivinä kuukauden ajan. Ruokitaan parillisina päivinä kuukauden ajan.

- Ymmärräthän Mira, että sua rangaistaan koska sä epäonnistuit. Aina kun niin käy sä joudut kärsimään, riippumatta vaikka sulta vaadittais mahdottomia. Tänään ei vaadittu, joten siksi sulle on valitettavasti oltava julma. Joten viimeinen lappu.

Miran lukiessa hänen äänensä muuttui ja kyyneleet valuivat pitkin poskia tipahdellen rinnoille:

- Rukoilen saada jäädä tähän koko yöksi sovittamaan tekojani. Rukoilen saada nämä laput neuloilla kiinni perseeseeni ja rintoihini.

- Ja ne sä myös saat. Itse asiassa mä käytän sua neulatyynynä jatkossakin. Mutta nyt nää, Anniina hymyili ja laittoi Miralle korvatulpat ja nahkahupun, jonka nyörit hän kiristi tavallistakin tiukemmalle. - Itke siellä niin paljon kuin ikinä jaksat, hän lisäsi lopuksi.

Noniin ja sitten nämä, sanoin ja pistin neulan kunkin lapun yläreunaan. Otahan kaksi, sanoin Anniinalle. - Haluutsä ensin?

- Vaikka, Anniina vastasi ja käveli Miran eteen.

Hitaasti Anniina painoi neulaa Miran toista rintaa vasten. Mira ulisi hädissään, vaikka huppu vaimensikin äänen hiljaiseksi. Lopulta iho antoi periksi, ja ensimmäinen neula sojotti terhakkaasti Miran rinnassa. Lappu kertoi että onneton uhri olikin vain kuriton narttu, jota jouduttiin kouluttamaan vähän julmemmin keinoin. Toisen lapun Anniina painoi Miran pakaraan. Surkea ulina hupun sisällä yltyi. Lopuksi Anniina painoi molemmat neulat aivan nuppia myöten Miraan ja katseli mietteliäänä aikaansaannostaan. - Sun vuoro, hän lopulta sanoi.

Käytin aikaa enemmän kuin Anniina ja kummallakin kerralla annoin Miran uikuttaa pitkään ennen kuin painoin neulaa niin, että se meni ihon läpi. Lopulta Miran kumpaakin rintaa ja pakaraa koristi neulalla kiinnitetty lappu. Hän saisi itse irrottaa ne aamulla.

- Kai meidän on pakko käydä yöllä katsomassa miten tää pärjää. Sen polvet vapisee, näätsä, sanoin Anniinalle.

- Kaipa joo. Vois muuten sanoa että siinä on nyt aika voitettu tyttö. Ei sillä oo ees enää mitään mitä se vois sanoa, vaikka lupakin on.

- Mitä se voiskaan. Se tietää että mikään ei nyt auta. Yö tossa vaikka mitä tekis tai sanois.

Kävelin Miran luokse ja sanoin: - Sä saat nyt olla rauhassa aamuun asti. Kello on vasta kymmenen, että pitkä yö tulossa. Jos voimat loppuu niin kyllä ne pian palaa, sen verran ton ketjun varassa riippuminen sattuu. Inahdustakaan täältä ei sitten kuulu, ymmärrätkö? Hyvää yötä.

Mira nyökkäsi hiljaa. Hän vavahteli itkusta.

Parin tunnin kuluttua nukkumaan mennessämme Mira oli jo rauhallisempi ja itku oli lakannut. Silti laput Miran iholla värisivät tavalla, josta saattoi arvata, että hän laski sekunteja ja olisi antanut mitä tahansa päästäkseen pois.

- Koko yö aikaa luovuttaa ja alistua. Aamulla sen oma tahto on taas vähän heikompi, Anniina mietti sammuttaessaan valoa. - Ja vielä tulee se päivä ettei sitä enää ole...