Liisa

Jo lapsena pellavapäinen ja sinisilmäinen Saul herätti huomiota. Kylän kaikki muut kakarat olivat tummia, ja oli hyvin harvinaista nähdä vaaleita hiuksia edes majatalossa yöpyvillä matkalaisilla. Huhuttiin, että Saulin syntyperään liittyi salaisuus. Väitettiin, ettei Saulin isä ollut hänen oikea isänsä. Saulin äiti oli toki hänkin tavallista vaaleampi, mutta kaikki Saulin sisarukset olivat siitä huolimatta samanlaisia tummatukkia ja pikisilmiä kuin muutkin lapset kylässä. Saul oli erilainen.

Saulista kasvoi sorja nuorukainen, jonka erikoinen kauneus lumosi katsojansa. Että saattoikin pojalla olla noin vaaleat hiukset ja taivaansiniset silmät! Moni ohikulkeva matkalainen, oli hän sitten nainen tai mies, kiinnitti huomiota kauniiseen nuorukaiseen. Rohkeimmat heistä pysähtyivät puhuttelemaan poikaa, ja pian Saul sai tottua jos jonkinmoisiin ehdotuksiin, mitä hävyttömät ohikulkijat hänelle tekivät. Ne Saul torjui närkästyneenä, sillä hän oli kunnollinen ja kuuliainen poika. Hän halusi olla kunniaksi vanhemmilleen ja perheen ankarille jumalille, ja siksi hän oli tehnyt päätöksen elää siveästi. Hän ei aikonut antautua rietasteluihin, vaan astuisi jonain päivänä koskemattomana avioon ja säästäisi itsensä tulevan vaimonsa iloksi.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin Saul joutui kamppailemaan itsensä kanssa. Iltaisin, vaatimattoman kotimökin nukkumasyvennyksessä, Saulin mieleen saattoi nousta muisto kauniista neitsyestä, jonka hän oli nähnyt vaeltamassa tietä pitkin. Tyttö oli kulkenut ohi sen pellon, jolla Saul oli ollut kuokkimassa, ja luonut Sauliin pitkän katseen tummilla silmillään. Tai Saul ajatteli kypsempää rouvaa, joka oli pysähtynyt puhuttelemaan häntä, ja ehdottanut, että Saul lähtisi hänen palveluspojakseen. Tyttö oli ollut suloinen, rouva kaunis ja muodoiltaan uhkea, ja Saul tunsi, miten siveä elämä tuntui vaikealta, ja lihan houkutukset suurilta.

***

Eräänä päivänä Saul oli yksin töissä pellolla. Työn touhussa hänen ajatuksensa harhailivat kaikkiin niihin kauniisiin naisiin, joita hän oli viime aikoina nähnyt tiellä kulkemassa, ja kylän toisten nuorukaisten juttuihin, kun he kerskuivat naisseikkailuillaan. Heidän elämänsä tuntui olevan täynnä jännitystä ja iloja, kun taas Saulin elämä oli kovin yksitoikkoista ja harmaata.

Ilta alkoi jo hämärtää ja Saul teki lähtöä kotimökkiä kohti ajatellen, että edessä olisi taas yksi yö, jolloin hän joutuisi makuusyvennyksensä hämärässä taistelemaan niitä kiehtovia mielikuvia vastaan, jotka uhkasivat romuttaa hänen lupauksensa siveästä elämästä. Saattaapa tulla yö, jolloin taas häviän yksinäisille houkutuksille, Saul tuumi ja punastui itsekseen. Viime aikoina hän oli antanut periksi mielihaluilleen yhä helpommin, ja nuo salaiset sortumiset hävettivät Saulia. Mikä pahinta, hän samalla tunsi myös mukavaa kiihtymystä ajatellessaan hekumallisia hetkiä, jotka odottivat häntä makuusyvennyksen yksinäisyydessä.

Näihin syntisiin ajatuksiin uppoutuneena Saul tuskin havaitsi, kuinka pellon reunassa seisovan vanhan ladon oviaukossa häilähti kuvajainen. Oliko se ihminen, tummiin nunnankaapuihin pukeutunut nainen? Kylässä ei ollut näkynyt nunnia pitkiin aikoihin, ja Saul ihmetteli, oliko hän kuvitellut koko asian. Mitä nunna sitä paitsi ladossa tekisi? Ehkä Saul oli liiaksi syventynyt kuvitelmiinsa kauniista naisista, ja näki nyt haaveunia valveilla. Sillä naisen peittävästä asusta huolimatta Saul kuvitteli ehtineensä nähdä, että nunna oli häikäisevän kaunis.

Saul hiipi ladon luokse ja varovasti kurkisti sisään. Hämärässä ladossa hän ei ensin nähnyt mitään, mutta jokin kertoi hänelle, että hän ei ollut kuvitellut näkyä. Ladossa oli joku! Kuului tuskin korvin erottuvaa kahinaa ja pelokkaan hengityksen ääntä, sitten silmä jo erotti tumman mytyn ladon nurkassa.

- Kuka täällä?, Saul huusi itsekin hieman peloissaan.

- Kaunis nuorukainen, ole armollinen, kuului vastaus nurkasta. - Sääli minua. Älä paljasta minua. Olen Sofia, ruhtinas Rufuksen kolmaskymmenesseitsemäs vaimo, olen karannut haaremista, pukeutunut nunnan valepukuun, ja piilottelen nyt ihmisten katseilta, sillä ruhtinaan sotilaat etsivät minua. Jos he saavat minut kiinni, minut tapetaan, tai ainakin viedään takaisin haaremiin, mikä on aivan yhtä kauhea rangaistus.

Kaunis nainen oli selvästi peloissaan ja hieman sekavassa mielentilassa. Hänen suustaan purkautui puhe kuin vesimassa rikkinäisestä padosta, eikä Saul pystynyt millään tukkimaan vuotoa, vaikka yrittikin sanoa naiselle rauhoittavia sanoja.

- En pysty elämään haaremissa!, nainen jatkoi kiihkeästi. - Ruhtinas Rufus on alkanut pitää vain kauniista pojista, sellaisista kuin sinä, eikä enää koskaan kutsu ketään viidestäkymmenestä vaimostaan sänkyynsä. Eunukit vartioivat meitä onnettomia naisparkoja kuin haukat, eikä yksikään mies koskaan pääse haaremiin sisälle. Me vaimot pääsemme hyvin harvoin ihmisten ilmoille ja silloinkin meidän jokaista askeltamme vahditaan tarkasti. Menee viikkoja, jopa kuukausia, että en näe edes pientäkään vilausta yhdestäkään miehestä! Kuvittele sellaista elämää naiselle, joka elää kukkeimpia vuosiaan ja jolla on tarpeita siinä missä miehilläkin. On totta, että haaremissa on aina tilaisuuksia lohduttautua toisen onnettoman vaimon sylissä, enkä minäkään ole jättänyt niitä tilaisuuksia käyttämättä, mutta ei se ole sama asia, kuin päästä miehen käsivarsille! Minä menetän järkeni valon siellä haaremissa, minun oli pakko päästä pois, paeta, saada edes kerran ennen onnetoman elämäni surkeaa loppua katsella kaunista miestä, sellaista kuin sinä, koskea häntä, suudella häntä ...

Ja samassa nunnanpukuinen ruhtinatar Sofia oli jo Saulin luona, kietoi kätensä Saulin ympärille, painoi huuliaan Saulin huulia vastaan. Saul tunsi verensä kohisevan ja kiusaus oli suurempi kuin koskaan aikaisemmin. Mutta Saul oli päättänyt elää elämänsä nuhteettomasti ja siveästi, eikä halunnut tahrata itseään haureuden hekumoihin ennen avioliiton solmimista. Kaiken tahtonsa pinnistäen hän työnsi naista kauemmaksi itsestään.

- Etkö häpeä nainen!, Saul torui. - Olet ruhtinas Rufuksen vaimo ja teet kauhean rikoksen kun haluat ryhtyä toiseen mieheen.

- Oletko sinäkin samanlainen kuin se kirottu Rufus, että sinua eivät naiset kiinnosta, tumma kaunotar alkoi kirkua kiihtyneenä. - Tämän takiako minä vaaransin henkeni ja pakenin uhkarohkean juonen avulla haaremista, että kohtaisin kuvankauniin nuorukaisen, joka torjuu minut?

- Kyllä minua naiset kiinnostavat, Saul mutisi hämmentyneenä, - mutta olen luvannut itselleni ja jumalille, että elän elämäni nuhteettomasti ja siveästi ...

- Nuhteettomasti ja siveästi, nainen kirkaisi. - Onko hullumpaa kuultu. Elämän suurin ilo on saada tuntea toisen ihmisen iho ihoa vasten, kiihkeät kädet vartalolla, kuumat huulet omilla huulillaan. Mikään ei elämässä ole kauniimpaa kuin se, ja sinä aiot heittää ne ilot menemään nuhteettoman ja siveän elämäsi kanssa. Hullu sinä olet, jos tuollaisia ajattelet, nainen sanoi, ja tempaisi samassa tummaa nunnankaapuaan niin, että sen kiinnitykset aukesivat, ja se solahti naisen päältä ladon lattialle. Naisen paljas iho hehkui ihmeellisesti ladon hämärässä, sillä naisella ei ollut kaapunsa alla muuta kuin syntymäasunsa.

Saulin silmät olivat jo tottuneet ladon hämärään, ja niinpä hän ei voinut kuin tuijottaa edessään aukeavaa huikean kaunista näkyä. Naisen täyteläisen kypsän vartalon muodot huumasivat Saulin päätä. Pyöreät rinnat houkuttelivat Saulia koskettamaan niitä, naisen lantion kaari sai Saulin suonet sykkimään, ja se mitä Saul näki, tai paremminkin aavisti täyteläisten reisien yhtymäkohdassa, lupasi ennalta aavistamattomia seikkailuja.

- Taidathan sittenkin ymmärtää naiskauneudesta jotain, nainen kehräsi silmät nauliintuneina Saulin housujen etumukseen. - Nyt on sinun vuorosi tehdä vastapalvelus. Olen koko päivän katsellut sinua ladon hirsien rakosista ja kuvitellut, mitä työvaatteittesi alta paljastuu. Koko päivän olen täällä halujeni vallassa pohtinut, uskallanko näyttäytyä sinulle, vai annatko minut ilmi. Jos haluat olla raukka, niin mene, juokse kertomaan kaikille että haaremista karannut ruhtinatar piilottelee ladossanne. Mutta jos haluat tuoda kohtalon murjomalle naisparalle onnen, josta tämä on enää osannut vain haaveilla, heitä vaatteesi pois ja paljasta sapeli, joka noin taisteluun halukkaana pullistelee huotrassaan.

Saul kävi ankaraa taistelua kiusaajaansa vastaan - ja hävisi. Hyvästi siveä elämä, hän ajatteli, ja alkoi vapisevin sormin availla vaatteittensa nyörejä. Kohta hänelläkin olisi millä kerskua kylän nuorukaisten illanistujaisissa! Saul huomasi syrjäsilmällä, miten nainen tuijotti hänen riisuuntumistaan ja miten naisen silmät laajenivat mielihyvästä, kun Saul vihdoin ja viimein sai housujen nyörit auki ja heitti vaatekappaleen päältään. Sitten alaston nainen jo astui Saulin luo ja painautui tätä vasten.

Tapahtui kaikki se, mitä Saul oli öisin yksinään makuusyvennyksessään kuvitellut - ja paljon enemmän! Kaikki oli aivan erilaista, paljon parempaa, paljon ihanampaa! Ei Saul ollut tiennyt mitään siitä, miten suloiselta tuntui naisen kosketus, millaisen hurmion tarjosi naisen kiihkeys, miten huumaavaa oli aukaista tietä sapelillaan naisen salaiseen puutarhaan, ja millainen paratiisi sen porttien sisällä aukeni. Saul antoi koko nuoruuden kiihkeytensä leikkiin naisen kanssa, ja nainen, joka oli jo monta yksinäistä vuotta unelmoinut tästä hetkestä, otti Saulin vastaan janoissan ja vaativana.

- Juuri tämän vuoksi kannatti karata haaremista, nainen kuiskutti Saulin korvaan, kun heidän ensimmäisen kiihkonsa roihut olivat laantuneet.

- Sinä olet kaunis ja elämä on ihanaa, Saul sopersi hyvän olon puoliksi pökertämänä.

- Sinä itse olet kaunis, nainen vastasi. - Sinulle on suotu erityinen lahja. Olet kaunis, olet haluttava, sinun sapelisi vetää vertoja parhaitten mestareitten aseille ja olet luonnon lahjakkuus sen käytössä. Lupaa minulle, ettet pidä lahjaasi salassa, vaan annat siitä iloa mahdollisimman monelle naiselle, nainen vaati Saulilta.

- Minä lupaan, vannoi Saul, joka onnensa huumassa oli unohtanut ankarien kotijumalien vaatimukset ja oli nyt valmis tekemään kaiken, mitä satumaisen kaunis nainen keksi häneltä pyytää.

- Tänä yönä, nainen jatkoi suloista kuiskettaan, - haluan opettaa sinulle vielä sellaisen sapelitanssin, josta sinulle ja tuleville taistelukumppaneillesi on paljon iloa jatkossa ...

***

Sillä aikaa kun Saul oli uppoutunut tutkimaan elämän, rakkauden ja naiseuden mysteereitä ruhtinatar Sofian kanssa, Saulin vanhemmat odottelivat huolestuneena poikaansa palaavaksi pellolta. Tuli jo pimeä, mutta poikaa ei näkynyt. Ei kai pojalle ollut tapahtunut mitään?

Vihdoin ovelta kuului töminää, ja vanhemmat vilkaisivat toisiaan helpottuneina. Mutta ilo oli ennenaikainen, sillä tulija ei ollutkaan Saul, vaan vieras upseeri, joka tervehti Saulin vanhempia virallisesti. Saulin äiti pelästyi.

- Onko pojalle sattunut jotain?, hän kyseli hätääntyneenä.

- Pojalle? Mille pojalle? ovella seisova uljas upseeri kysyi ja ihmetteli mielessään, mahtoiko kyse olla samasta pojasta, jota hän oli juuri muistellut, kun tunnisti kylän, jonne oli joukkoineen saapunut.

- Me odotamme poikaamme pois pellolta, on jo pimeä, eikä poikaa kuulu, äiti selitti huolestuneena.

- Onko poika harvinaisen kaunis ja vaaleatukkainen, upseeri kysyi vasten tahtoaankin, sillä jokunen kuukausi sitten juuri tässä kylässä tapaamansa pojan kuva välkehteli elävänä hänen mielessään.

- Hän juuri. Näittekö hänet ulkona?

- En, sanoi upseeri lyhyesti, punastui hieman, eikä hämmennyksissään osannut sanoa enempää. Mutta vanhempien huoli tarttui häneenkin. - Onko poika kadonnut?

- Missä lie viipyy, sanoi Saulin isä, näytellen levollista, mutta äiti ei pystynyt peittämään tuntemuksiaan.

- Ei ole palannut pellolta, ja on jo myöhä, äiti hätäili.

- Me menemme etsimään poikaa, upseeri lupasi armollisesti. - Mutta sitä ennen teidän täytyy kertoa, oletteko nähneet tätä naista kulkevan tiellä kylän läpi.

Uljas upseeri otti takkinsa kätköistä esille käärön, rullasi sen auki ja näytti sitä Saulin vanhemmille. Kääröön oli piirretty kuva ihmeen kauniista tummasta naisesta.

- Etsimme tätä naista, uljas upseeri sanoi lyhyesti, sen enempää selittämättä. Saulin vanhemmat katsoivat kuvaa.

- Ei olla nähty mitään naisia, Saulin isä sanoi päätään pyörittäen. - Ei varsinkaan noin erikoisen kauniita, hän lisäsi, ja sai osakseen tuiman katseen vaimoltaan.

- Oletteko aivan varma, upseeri kysyi, ja kun Saulin vanhemmat vakuuttivat asian olevan niin, hän kääri kuvan rullalle, ja sujautti sen takaisin takkinsa sisälle.

- No, me käymme tarkistamassa, että pojallanne on kaikki hyvin, upseeri sanoi ja ajatteli jo mielihyvällä, että tapaisi kauniin vaalean nuorukaisen taas uudelleen. Edellisellä kerralla hän oli houkutellut poikaa sotilaspalvelijakseen, mutta pojan hyväkäs oli kieltäytynyt. Ehkä poika olisi ajatellut asiaa, alkanut katua ja muuttanut mieltään!

- Missä poikanne pitäisi olla?

***

Uljas upseeri johdatti sotilaansa pellolle, jossa Saul oli ollut työskentelemässä. Sotilaiden soihdut valaisivat pimeyttä, mutta ketään ei pellolla näkynyt. Pellon reunalla olevasta ladosta kuului kuitenkin ääniä, ja kun sotilaat hiipivät hiljaa lähemmäs, soihtujansa varjostaen, äänten luonteesta ei voinut enää erehtyä.

- Poikaa on onnistanut, uljas upseeri sanoi mustasukkaisuuden kuristaessa kurkkua. - Hiivitään hiljaa paikalle ja yllätetään se lurjus.

Sisällä ladossa Saul oli juuri tunkeutunut toista kertaa sisälle kauniin ruhtinatar Sofian salaiseen puutarhaan, ja he kumpikin olivat jo aivan lähellä päästä jälleen maistamaan nautinnon lähteen huumaavaa vettä, kun ladon ovelta yhtäkkiä kuului terävä huuto ja samassa soihdut valaisivat latoa sisältä. Saul pelästyi ja jähmettyi kauhusta, ja kiihkeä nainen hänen allaan alkoi huutaa epätoivosta.

- Ei, EI, EI! Älä lopeta nyt! JATKA VIELÄ HETKEN AJAN. Minä haluan vielä kerran hukkua nautinnon lähteeseen ...

Mutta ei Saul pystynyt jatkamaan, sillä kaksi sotilasta jo tarttui häneen ja nosti hänet väksisin ylös ja piti otteessaan. Ruhtinatar Sofia menetti kaiken itsehillintänsä. Hänkin nousi ylös, yritti vielä syöksyä alastoman rakastajansa kimppuun ja tarjosi sitten häntä kiinni ottamaan tulleille sotilaille kunnon vastuksen. Ei hän yrittänyt paeta, ennemminkin näytti siltä, että hurjistunut nainen yritti kaikin tavoin kaataa sotilaita alleen ja riipiä heiltä vaatteet päältä.

- Kas vain, itse ruhtinatar, uljas upseeri sanoi. - Tämäpä mieluisa yllätys! Mutta upseerin katse oli nauliutunut Sauliin, tämän kauniisiin kasvoihin, sorjaan vartaloon ja ennen kaikkea aseistukseen, joka yhä oli täydessä taisteluvalmiudessa Saulin yrittäessä turhaan rimpuilla irti vahvojen sotilaiden otteesta.

- Sitokaa ruhtinatar, ja viekää hänet leiriin, upseeri käski. - Ja laittakaa jumalten nimessä hänelle jokin riepu päälle. Kaunis ruhtinatar huusi epätoivosta ja yritti yhä ahdistella vangitsijoitaan, joista yhdellä jos toisella näkyi taistelussa revenneitä nuttuja ja naarmuja kasvoissaan, mutta ei hän tietenkään voinut ylivoimalle mitään. Sotilaat heittivät maasta löytämänsä kaavut hänen ylleen ja raahasivat hänet ulos ladosta.

- Entä nuorukainen? häntä pitelevät sotilaat kysyivät. - Sitokaa hänetkin ja tuokaa leiriin. Hän on syyllistynyt kunnianloukkaukseen ruhtinas Rufusta vastaan. Huomenna hänet on vietävä oikeuteen tuomittavaksi, uljas upseeri sanoi surullisena. - On sääli, että noin kauniin nuorukaisen on kuoltava.

***

Uljas upseeri valvoi teltassaan ja levottomat ajatukset pyörivät hänen päässään. Tuossa, aivan ohuen telttakankaan takana makasi vangittuna kaunein nuorukainen, mitä hän oli kuunaan nähnyt. Ja huomenna pojan piti kuolla! Voi surkeuksien surkeus! Kyllä maailma oli epäoikeudenmukainen paikka, ja pojan kohtalo oli kurja. Pitäisikö minun vaarantaa oma urani ja henkikultani, ja päästää poika karkuun? Mutta miksi tekisin niin? Oma henki on sentään jokaiselle kallis ja rakas ja liian arvokas heitettäväksi typerän ihastuksen takia. Mutta on se sentään suuri surku ja inha ikävä, että maailma menettää noin kauniin nuorukaisen...

Upseerin mielessä kulkivat kuvat ensi tapaamisesta pojan kanssa, pojasta ruhtinatar Sofian syleilyssä, pojasta alastomana kahden sotilaan välissä täydessä taisteluvalmiudessa. Nuori mies oli todella haluttava. Meidän heikkoja hetkiämme aina valppaana vaaniva paholainen ilmestyi äkkiä kuiskuttelemaan uljaan upseerin korvaan. Mikä estää menemästä naapuritelttaan ja ottamasta poikaa väkisin, piru maanitteli. Tuskin ajatus oli välähtänyt upseerin mielessä, kun hän itseään kauhistuen jo karkotti kiusaajan ja hylkäsi sen ehdotukset. Se mikä esti ottamasta poikaa väkisin, oli kunniantunto. Uljas upseeri oli kelpo mies, joka kauhistui likaisia ajatuksiaan.

Jos vain keksisin juonen, millä voisin päästää pojan karkuun, ilman että itse joudun siitä kärsimään, upseeri ajatteli tuskastuneena. Oliko liian vaarallista vain päästää poika pakoon, ja yrittää sitten selittää asiaa parhain päin? Ainakin hän saisi tuomion huolimattomuudesta, mutta ehkä se olisi vain nuhteita. Henkikulta sentään varmasti säästyisi? Ja taas ilmestyi upseerin korvanjuuren paholainen kuuminen kuiskeineen.

Saulkin makasi valveilla, tukevasti kahlittuna. Tähän päättyisi hänen kurja elämänsä. Hän oli luvannut elää nuhteettomasti ja siveästi, ja kuinka olikaan käynyt. Hän oli sortunut ensimmäisen kauniin naisen houkutuksiin, ja lankeemusta oli seuranut välitön rangaistus. Huomenna hänen oli kuoltava!

Mutta sittenkin - mitään en kadu, Saul ajatteli uhmakkaana. Nyt tiedän, miten ihanaa elämä voi olla, ja ankarat kotijumalat ovat vain kateellisia ja ilkeitä, kun haluavat riistää ihmisiltä elämän suurimmat nautinnot! Parempi kuolla huomenna onnellisena, kuin elää vanhaksi kituen ja kärsien, tietämättä miten pehmyt on naisen povi, miten suloisia kiihkeät hyväilyt! Enhän mitenkään voinut tietää, miten ihanaa nautintoa nainen voi miehelle tarjota!

Yhtäkkiä Saulin pidättänyt upseeri astui telttaan ja lähetti vartijat pois. Saul muisti miehen. Tämä oli käynyt kotikylässä pari kuukautta aiemmin. Mies oli komea ja mukava, ja Saul muisti, miten ylpeä hän oli ollut, kun mies oli alkanut jutella hänelle kuin vertaiselleen ikään. Oli pyytänyt Saulia sotilaspalvelijakseen ja Saul oli tuntenut houkutusta suostua, niin värikkäästi mies oli kertonut sotilaselämän iloista. Kunnes Saul oli tajunnut, mitä ehdotuksen takana oli piillyt. Upseeri olisi halunnut palvelua myös öisin.

- Minä en halua, että sinä kuolet, mies kuiskasi heti kun vartijat olivat poistuneet. - Minä haluan auttaa sinut pakoon. Minä vaarannan siinä urani ja kenties oman henkenikin, mutta minä haluan auttaa sinua. Mutta niin hyvä mies minä en ole, että teen sen ilman palkintoa. Sinun täytyy luvata, että antaudut minulle ennen pakoasi.

Saul kuunteli miehen sanoja ja uusi toivo virisi hänen mielessään. Mutta kun hän kuuli miehen ehdon, hän kauhistui ja masentui.

- En minä pysty olemaan niinkuin sinä tahtoisit, Saul valitti.

- En minä vaadi sinulta mitään muuta kuin että annat minun nauttia kauneudestasi. En voi vaatia sinulta enempää. Minä avaan nyt kahleesi. Voit yrittää lähteä karkuun, mutta minä olen sinua vahvempi ja voin sitä paitsi kutsua apua. Ja vaikka pääsisitkin minusta eroon, niin teltan ulkopuolella olevia vartijoita et pystyisi välttämään, jäisit kuitenkin kiinni. Mutta jos annat minulle sen, mitä sinulta pyydän, minä lähetän vartijat pois, ja annan sinulle kunnon etumatkan, ennen kuin alamme etsiä sinua etelän suunnalta, upseeri kuiskutteli Saulin korvaan, samalla kun avasi tämän kahleita.

- Entä ruhtinatar Sofia?, Saul kysyi.

- Häntä minä en voi auttaa, upseeri vastasi mustasukkaisena. - Jos hän pääsee minulta karkuun, minut tuomitaan varmasti kuolemaan. Voi olla, että saan saman rangaistuksen tästäkin, niin että sinun täytyy olla minulle erittäin, erittäin kiltti, että minua ei kaduta, kun astelen mestauslavalle ja ojennan ainoan kaulani teräväksi hiotun pyövelinkirveen katkaistavaksi.

Upseeri sai Saulin kahleet irroitettua, ja alkoi riisua Saulin vaatteita. Saulin mielessä kävi, että nyt hän voisi yrittää karata. Mutta upseeri oli oikeassa! Ensin Saulin pitäisi jotenkin saada mies pois pelistä ennen kuin tämä kutsuisi apua, ja sitten pitäisi selvitä ulkona olevista vartijoista. Toivottoman vaarallista! Ei auttanut muu kuin alistua, ja toivoa, että upseeri pitäisi sanansa.

- Sinä olet kaunis, sinä olet hurmaava, upseeri kuiski Saulin korvaan. Hän oli saanut riisuttua Saulin ja itsensä ja painautui nyt Saulin päälle alkaen suudella nuorukaista. Kohta upseeri jo huohotti sangen raskaasti, ja Saul alkoi pelätä, että upseerin ähellys kiinnittäisi vartijoiden huomion. Toistaiseksi ulkoa ei kuulunut mitään hälyyttävää. Toivottavasti kaikki olisi nopeasti ohi, Saul ajatteli.

Mitä vielä! Upseerin tie nautinnon huipulle oli pitkä ja hidas kuin polku valtakunnan korkeimmalle tulivuorelle, ja sen varrelle osui monta mutkaa ja yllätystä. Saul koetti parhaansa mukaan helpottaa rinteen kapuamista, mutta jossain vaiheessa häneen iski jo epätoivo. Kohta tulisi aamu, muut sotilaat heräisivät, ja hänen olisi enää mahdoton paeta. Mutta upseeri vain jatkoi huohottaen taivallustaan, joka kulki eri puolella Saulin vartaloa.

Vihdoin viimein uljaan upseerin puuskutus muuttui kiivaan rytmikkääksi, hän saavutti vuoren huipun ja samalla tulivuori alkoi purkautua ja kuuma laava alkoi syöksyä esiin syövereistään.

- Aah, mikä nautinto, mies huohotti. - Tämän jälkeen menen riemulla vaikka kuolemaan, mies vannoi onnensa huumassa. - Sinä et tiedä, rakas poika, millaisen nautinnon voit miehelle antaa, upseeri jatkoi. - Lupaa minulle vielä se, että aina kun joku mies sinua haluaa, et torju häntä, vaan tarjoat hänellekin tämän suurimman ilon, mitä kenellekään voit antaa.

- Minä lupaan, Saul sanoi kärsimättömänä, sillä hän pelkäsi, että jos hän nyt alkaisi kinaamaan ja tulisi vielä viivytystä, hänen pakonsa olisi mahdoton.

- Pukeutukaamme, upseeri sanoi, pahoitellen sitä, että näin pian piti erota kauniista nuorukaisesta. - Minä määrään vartijat pois, luikahda sinä pakoon. Nauti elämästäsi, me emme enää ehkä koskaan tapaa, uljas upseeri sanoi liikuttuneena ja suuteli Saulia viimeisen kerran. Sitten hän astui ulos teltasta.

Saul kuuli, miten upseeri sanoi vartijoille kuulleensa jotain huolestuttavaa ääntä leiriin ulkopuolelta ja määräsi vartijat mukaansa tutkimaan asiaa. Saul kuunteli loittonevia askeleita, ja kurkisti sitten ulos teltan oviaukosta. Ketään ei näkynyt missään. Sydän pelosta hakaten hän lähti ensin hiipimään, sitten jo juoksemaan leiristä pois, kohti pohjoista. Koko ajan hän odotti kuulevansa vartioiden hälytyksen korvissaan, mutta mitään ei kuulunut. Pian hän oli livahtanut metsän kätköihin ja jatkoi juoksuaan kohti vapautta, kunnes oli aivan varma siitä, että kukaan ei seurannut häntä. Lopulta, aamun jo sarastaessa, hän pysähtyi istumaan tuuheiden pensaiden suojaan. Jostain hänen sisältään alkoi kummuta nauru, jota hän ei pystynyt mitenkään hillitsemään.

Olen elossa ja vapaa, Saul ajatteli ja nauroi hysteerisesti. Olen maistanut maailman kauneimman naisen suloja ja uljas upseeri on purkanut laavansa minuun. Olen luvannut heiluttaa sapeliani mahdollisimman monen naisen nautintojen puutarhassa ja tarjota itseni jokaiselle miehelle joka minua haluaa. Minä, joka lupasin jumalille elää siveästi ja nuhteettomasti. Mitäpä silloin tiesin elämästä!

Maailma taitaa olla täynnä uskomattomia seikkailuja, joista vielä eilen en edes aavistanut mitään, Saul pohti väsyneenä. Uni alkoi jo hiipiä silmiin. Mitähän huominen mahtaa tuoda tullessan? Saul ajatteli viimeisenä ajatuksenaan ennen nukahtamistaan.

JATKUU