marraskuura

Asemalaiturilla kävi kylmä viima. Juna oli pakkasen vuoksi myöhässä, mutta kuulutuksen mukaan sen piti saapua aivan näillä hetkillä. Juna toisi mukanaan Johannan, aivan kuten niin monet kerrat ennenkin. Vaikka tässä tapaamisessa ei ollut varsinaisesti mitään uutta, minua silti jännitti. Se tuntui hyvältä pitkän arkisen harmauden jälkeen. Olimme tutustuneet opiskeluaikoina, mutta työelämän myötä ajauduimme myöhemmin melkein eri puolille maata. Vaikka emme milloinkaan olleet seurustelleet, olimme luonnostamme tietyllä tapaa samalla aaltopituudella, ja kai sen vuoksi ystävyytemme oli kestänyt monet mutkat.

Vuosia sitten joidenkin viinanhuuruisten opiskelijabileiden jälkeen aamuyön outoina tunteina aloimme puhua asioista, joita kahvipöydässä olisi tuskin edes ajateltu. Saimme huomata jakavamme yhteisen ominaisuuden, sen että bdsm oli meille molemmille ollut kiinnostuksen kohde suunnilleen niin kauan kuin seksistä jotain tajusimme, tai kenties vieläkin kauemmin. Tapauksen jälkeen suhteemme muuttui siten, että aloimme vähitellen toteuttaa fantasioita, joita ajan mittaan oli kummallekin kertynyt jos jonkinlaisia. Useimmiten Johanna saapui nykyään luokseni, sillä asuin isommassa asunnossa, jossa olosuhteet olivat muutenkin paremmat. Kumpikin oli taas sinkku, joten parisuhdeongelmien vaaraa ei ollut. Yleensä tapaamisemme olivat viikonlopun mittaisia, kuten tälläkin kertaa. Switch-henkisinä päätimme aina etukäteen, kumpi milloinkin olisi masterin ja kumpi subin roolissa.

Noin vuosi sitten syntymäpäiväni lähestyessä tulimme puhuneeksi syntymäpäivälahjoista. Keksimme heti, että meille kahdelle lahja voisi olla jotakin muuta kuin se tyypillinen kirja tai lahjakortti. Voisimme antaa lahjaksi itsemme toisen käyttöön hieman toisin ehdoin kuin miten yleensä teimme. Syntymäpäiväsankari olisi tietysti master, ja sub luopuisi lahjaksi kaikista omaa nautintoaan tai halujaan koskevista toiveista. Sub olisi siis olemassa vain ja ainoastaan masterinsa vuoksi, eikä olettaisi saavansa seksiä tai edes ruokaa sikäli kuin masteria sattuisi huvittamaan ne kieltää. Tänään oli kolmas tällainen syntymäpäivätapaaminen. Tasan vuosi sitten kokeilimme ideaa ensimmäisen kerran, kesällä Johannan täyttäessä toisen, ja viime viikolla oli ollut taas oma syntymäpäiväni.

Perjantai-iltapäivän hämärässä näin junan valon jo kaukaa, mistä tiesin kestävän vielä hyvän tovin ennen kuin matkustajat olivat vaunuista ulkona. Viimein sekin hetki tuli, ja näin Johannan kävelevän laiturilla minua kohti. Hän oli nuori kaunis nainen pitkine hiuksineen ja hillittyine tyyleineen, eikä laiminlyönyt kuntoaankaan. Aloimme hymyillä jo ennen kuin ilmeitä pystyi erottamaan, toistemme luo ehdittyämme halasimme pitkään ja aloimme kävellä autolleni. Aivan kuten ennenkin, paitsi että vuosilaskuriini oli juuri tullut vuosi lisää, mikä teki tilanteen tavanomaistakin kutkuttavammaksi.

Tapamme oli, että roolit otettiin käyttöön heti kun saavuimme luokseni. Johannan riisuttua päällysvaatteensa käskin hänen jatkaa riisumista, kun kerran oli alkuun päässyt. Hän riisui vaatekappaleen kerrallaan, ja annoin hänen jatkaa aina kunnes oli kokonaan alasti. Katselin häntä arvioivasti ja käskin sitten viedä matkatavaransa makuuhuoneeseen. Sillä aikaa kävin keittämässä molemmille kupilliset teetä, ja kun tee oli valmis, pyysin Johannan keittiöön sitä juomaan. Juotuamme teet vein hänet asuntoni pieneen varastohuoneeseen.

Laitoin Johannalle korvatulpat, leikkasin muutaman pätkän leveää teippiä ja painoin ne tarkasti hänen silmilleen. Käskin häntä laittamaan kätensä nyrkkiin ja ojentamaan ne peukalo pystyssä minua kohti. Kiedoin samaa vahvaa leveää teippiä kummankin nyrkin ympärille siten, että vain peukalo jäi näkyviin. Huoneen katossa oli kaksi vahvaa koukkua noin kolmen metrin etäisyydellä toisistaan. Huone oli pieni, mutta olin raivannut suurimman osan rojuista muualle, joten ahdasta ei ollut. Hain komerosta kaksi ikkunaverhojen nipistintä, jotka Johanna sai nänneihinsä. Vaikka olin hieman löystänyt nipistimien jousia, tiesin kokemuksesta niiden olevan kivuliaat, minkä Johannan surkea vikinä todisti. Tärkeintä oli, että nipistimet olivat sellaiset, etteivät ne irronneet kovemmassakaan vedossa ja että vetäminen aiheuttaisi vielä enemmän kipua. Seuraavaksi hain kaksi muutaman metrin mittaista pätkää ohutta narua, joista toisen sidoin Johannan oikeaan ja toisen vasempaan peukaloon. Hain jakkaran ja pujotin narut katossa olevien koukkujen kautta, ja käskin Johannaa nostamaan kätensä kohti kattoa. Vedin naruista kevyesti kunnes hänen kätensä osoittivat viistosti ylöspäin suoraan koukkuja kohti. Johanna tajusi millaiseen pinteeseen oli joutumassa viimeistään, kun aloin sitoa toista naruista vasempaan nänniin kiinnitettyyn nipistimeen. Hän taatusti arvasi minun hymyilevän yhtä aikaa lempeästi ja ilkikurisesti sidottuani narun oikeanpuoleiseenkin nipistimeen ja alettuani tarkastella varastohuoneen uutta sisustuselementtiä, Johanna-orjaa, joka siinä Y-kirjaimeksi kahlittuna ojenteli käsiään kohti kattoa pitääkseen nipistimiin kiinnitetyt narut löysinä.

Teipattuine nyrkkeineen hän ei pystynyt tarttumaan naruihin, vaan joutui kannattelemaan käsiään. Arvasi hän senkin, että hauskuus olisi vasta edessä ja paranisi sitä mukaa kun hänen kätensä hitaasti väsyisivät ja minä toteuttaisin keksimiäni keinoja nauttia hänen avuttomuudestaan. Koska Johanna edelleen ynisi ja huokaili uudessa olotilassaan, käskin hänen olla täysin ääneti ja vihjaisin, että lipsahdusten varalle minulla oli eräs tehokas rangaistus varattuna. Lopuksi sidoin narunpätkällä hänen isovarpaansa yhteen, jotta tasapainon säilyttämiseen tulisi hieman lisää haastetta eikä hän voisi liikutella jalkojaan. Sidonta oli nyt valmis, joten istuin hetkeksi tuolille nautiskelemaan näkemästäni. Johanna oli kyllä tottunut olemaan tiukassa kontrollissa, mutta nyt hän joutui itse huolehtimaan pysymisestään lähes liikkumatta. Oikeastaan hän joutui alistamaan itse itsensä.

Noustuani kävelin hitaasti Johannan ympärillä ja seurasin hänen nopeutunutta hengitystään samalla kuunnellen, saisinko hänet kiinni jonkin pienen äännähdyksen päästämisestä. Hän onnistui pitämään ne sisällään. Hain makuuhuoneesta ahkerassa käytössä olleen ja tarkoitukseen hyväksi havaitun rottinkikepin, ja asetuin se kädessäni Johannan sivulle siten, että pakaroille, takareisille ja pohkeisiin oli helppo antaa iskuja. Odotin pitkän tovin ennen ensimmäistä iskua, mutta viimein keppi suhahti ilmassa ja molemmat pakarat hytkähtivät iskun voimasta. Yllätetty Johanna pysyi silti hiljaa ja piti asentonsa hyvin, hän ei ilmeisesti halunnut vähääkään lisää kipua nänneihinsä. Annoin muutamia napakoita iskuja, jotka hän koulutetun nartun tavoin vastaanotti ohjeiden mukaan, eli mitenkään reagoimatta.

Lopetettuani sipaisin hänen huuliaan, minkä hän tiesi merkiksi avata suunsa ottaakseen kepin poikittain hampaisiinsa. Tällä tavoin hän sai toimia koulutusvälineensä pidikkeenä, josta keppi oli aina kätevästi saatavilla. Keppi hampaissa ja muutama punoittava viiru pakaroissa olivat osoittautuneet tehokkaaksi läksyksi aikana, jolloin Johanna ei vielä ollut kunnolla sisäistänyt hänelle kulloinkin asettamieni sääntöjen ehdottomuutta. Nyt hänen alistumisensa oli moitteetonta, mutta hän yksinkertaisesti näytti paremmalta kevyesti piestynä. Yhteisten sääntöjemme mukaan mikään ei estänyt orjan pieksemistä pelkän huvin vuoksi, eikä tietenkään rikkeen rankaisematta jättämistäkään jos siltä tuntui.

Päätin jättää Johannan vähäksi aikaa yksikseen ja käydä syömässä. Hän ei vielä vähään aikaan olisi parasta mahdollista viihdettä, koska käsien ylhäällä pitäminen kävi kohtuullisen helposti. Silloin tällöin hän sentään jo nousi varpailleen saadakseen hetkeksi hieman liikuttelutilaa käsilleen. Tarkistin vielä, että solmut olivat kireällä ja korvatulpat kunnolla paikoillaan. Kaikki oli kunnossa, joten Johanna sai jäädä yksikseen ja itse menin keittiöön lämmittämään ruokaa.

Palattuani varastohuoneeseen Johanna oli selvästi mielenkiintoisempaa katseltavaa. Hän liikehti levottomasti ja nousi tämän tästä varpailleen. Varpaillaan seisoessaan hän siirsi painoaan vuorotellen jalalta toiselle. Hyvää harjoitusta pohkeillesi, ajattelin ja päätin, että tätä näytelmää ei keskeytetäkään ihan heti. Varmaan hänkin arvasi olevansa siinä pitkän ja perusteellisen kärsimysnäytelmän päähenkilönä. Mielellään hän itsekin masterin roolissa ollessaan laittoi minut saman tapaisiin tilanteisiin vain löhöilläkseen sohvalla kunnes onneton orjansa oli läkähtymäisillään. Panin tyytyväisenä merkille Johannan kainaloiden ja nivustaipeiden kostuneen hiestä. Tyttö sai jo vähän ponnistellakin nänniensä hyvinvoinnin eteen.

Olin tullut huoneeseen niin hiljaa, ettei Johannalla ollut mitään aavistusta siitä, oliko hän yksin vai olinko samassa huoneessa. Tuskin hän oli huomannut poistumistanikaan, ja varmasti mietti minun kiusaavan olemalla tekemättä mitään. Halusin yllättää hänet uudelleen, joten hain toisen rottinkikepin ja ilman ennakkovaroitusta annoin kohtuullisen iskun, tällä kertaa pohkeille. Hän oli tainnut jo tottua yksinäiseen oloonsa, sillä vaikka äännähdystäkään ei kuulunut, Johannan edelleen hampaissaan pitämä piiskakeppi putosi kalahtaen lattialle. Mainiota, ajattelin, pääsinhän nyt rankaisemaan orjaani rikkeestä. Johanna saisi maistaa omaa lääkettään, tosin edelleen kehitettynä.

Kesällä Johannan syntymäpäivän aikoihin rooliemme ollessa päinvastaiset hän oli ostanut jostain lintuhäkin tapaisen vahvan rautahäkin, johon teljettynä sain viettää kaiken sen ajan, jona Johannalla ei ollut käyttöä syntymäpäiväorjalleen. Häkki oli ahdas, saatoin vain maata sykkyrässä ja odottaa. Asennon vaihtaminen oli aikaa vievä operaatio, mutta onneksi mahdollinen, muutenhan olisin kangistunut täysin niinä pitkinä varastointiaikoina, jolloin Johanna kahvitteli täkäläisten ystäviensä kanssa kaupungilla, tai kotona ollessaan muuten vain piti minua epäkiinnostavana ajanvietteenä. Ennen kuin telkesi minut häkkiin hän tapasi sitoa käteni selän taakse luvattoman masturboinnin estämiseksi ja teipata silmäni kiinni ja laittaa korvatulpat "jotten saisi ansaitsemattomia virikkeitä", kuten hän sanoi. Toisinaan hän huvitteli tulemalla istumaan häkkini päälle, jolloin tehtäväni oli nuolla häntä ristikon välistä. Tyydyttyneenä hän taas häipyi antamatta minkäänlaista palkintoa tai edes hetken jaloittelumahdollisuutta minulle, sehän oli pelin henki. Hän ei tietenkään kertonut menemisistään, joten en milloinkaan voinut tietää palaisiko hän minuutin tai vasta tuntien kuluttua.

Johanna huvitteli myös pistelemällä minua neulalla häkin läpi. Sokkona ahtaassa häkissä en pystynyt mitenkään väistelemään, mikä oli hänestä ilmeisen hauskaa. En tiedä miten pieni neula saattoi aiheuttaa sellaista kipua, mutta totta on, että aina kun tajusin joutuvani eläväksi neulatyynyksi, oli tunnelma se tuttu "oh shit, ei taas, ei...". Mutta samalla tiesin Johannan juuri haluavan minun tuntevan niin, ja se toisaalta kiihotti. Lisäksi, koska hän teki minulle suunnilleen mitä ikinä halusi, saatoin nyt itsekin hyvällä omallatunnolla pitää hänen mukavuuttaan lähes yhdentekevänä asiana. Näin saimme molemmat käyttöömme täysin vallassamme olevan orjan aina vuorollaan. Tällä kertaa ajattelin säilyttää Johannaa seisaallaan varastohuoneen kattokoukkuun kytkettynä aina kun en kaivannut orjani palveluksia. Hän saisi viettää aikansa seisomalla kädet selän taakse ja nilkat yhteen sidottuina pilkkopimeässä huoneessa muiden varastoitujen esineiden joukossa, tietysti vielä silmäsiteellä ja korvatulpilla varustettuna. Eipä pääsisi tyttö nauttimaan liioista virikkeistä! Hänen aikansa tulisi kulumaan todella hitaasti, ja aina pois päästyään hän varmaankin yrittäisi pitää herransa niin tyytyväisenä kuin vain osasi, jotta välttyisi joutumasta ennenaikaisesti takaisin varastoon. Yhtä hyvin voisin säilöä hänet hänen kannaltaan paljon mukavammallakin tavalla, mutta koska ajatus seisottamisesta tuntui hauskimmalta, ei Johannalla tulisi olemaan siihen mitään nokan koputtamista.

Nyt Johannan pudotettua rottinkikepin oli tullut aika soveltaa häneen tätä hänen itse keksimäänsä neulajuttua. Sanoin Johannalle, että valitettavasti joudun tuottamaan pientä kipua kepin takia. Hänellä näytti olevan jo täysi työ nänniensä varjelemisessa, mutta tiesin hänen kyllä jaksavan vielä. Olin varannut rasiallisen nuppineuloja komeroon, missä oli myös pullo desinfiointiainetta. Ne haettuani siirsin tuolin Johannan taakse ja pyyhkäisin hänen toista pakaraansa desinfiointinesteellä. Otin neulan ja aloin hitaasti painaa sitä tytön pakaraa vasten. Hänen lopetti liikehdintänsä jähmettyen aivan paikalleen. Olisi ollut hauska tietää mitä hänen mielessään liikkui, mutta en halunnut antaa hänelle lupaa käyttää ääntään, sillä minun teki mieli kokeilla, pystyikö hän hallitsemään itsensä tässäkin tilanteessa. Lisäsin voimaa hyvin hitaasti ja iho neulan kärjen alla painui yhä syvemmälle kuopalle. Välillä painoin neulaa tasaisella voimalla pitkittäen näin rangaistusta. Johanna pysyi hievahtamatta ja hengitti nopeasti. Lopulta neula painui ihon läpi ja upposi saman tien syvälle lihaan. Johanna huokaisi ilmeisesti helpotuksesta, ja nousi saman tien varpailleen liikutellakseen käsiään.

En halunnut vielä lopettaa, joten pyyhkäisin toista pakaraa desinfiointinesteellä ja otin uuden neulan. Sama toistui, ja tämän jälkeen Johanna sai vielä kaksi neulaa, yhden kumpaankin reiteensä. Olin aina pitänyt Johannan kauniista pakaroista ja reisistä, ja nyt näky oli jotenkin todella lihallinen, kun neljä nuppineulaa koristi niitä. Hänellä ei ollut mitään keinoa ilmaista neulanpistojen herkälle iholle aiheuttamaa ilkeää kipua, sillä pienikin ääni olisi vain tuonut uudet neulat pohkeisiin ja sen jälkeen etureisiin ja niin edelleen, aina siihen asti kunnes hän olisi alistunut. Hän tiesi tämän, joten saattoi ainoastaan toivoa hiljaa mielessään, että aikoisin edes säästää osan neuloista myöhempää rangaistustarvetta varten, kuten asia olikin.

Lopun ajan päätin antaa hänen vain uupua aloillaan. Istuskelin tuolilla nautiskelemassa ja annoin Johannan huohottaa ja purra hammasta. Välillä naru nykäisi nipistintä, jolloin hän kyllä heti oikaisi kätensä. Näkö- ja kuulovirikkeiden puutteessa hän ei voinut muuta kuin keskittyä kokonaan oman itsensä aistimiseen. Vähitellen hän silti väsyi, eikä lopulta jaksanut täysin kannatella käsiään. Johanna värisi ja oli kauttaaltaan kevyesti hiessä, mikä näytti merkillisen kiihottavalta. Katselin hänen kamppailuaan lähietäisyydeltä, kunnes alkoi näyttää siltä, että hän oli antanut suunnilleen kaikkensa. Kuulin hiljaista ähkymistä ja käskin hänen olla hiljaa. Hän totteli. Tiesin kuitenkin Johannan olevan valmis irrotettavaksi, joten vedin neulat pois, hain sakset, ja etukäteen kertomatta leikkasin ensin toisen ja sitten toisen nipistimiin johtavan narun poikki. Tajuttuaan tämän Johanna lysähti niille sijoilleen.

En poistanut teippiä hänen nyrkkiensä ympäriltä, eipähän pystyisi näpräämään solmuja auki jos sattuisi sellaiseen jossain vaiheessa ylettymään. Annoin hänelle luvan puhua, ja kuten usein ennenkin, hän ensimmäiseksi kiitti ja kysyi, olinko tyytyväinen. Kerroin olevani, ja lisäsin, että hän saisi nyt palautua rauhassa, tosin seisaallaan täällä varastohuoneessa... Itse halusin ensin käydä lenkillä ja sitten valmistella asioita jotta voisin illalla hakea narttuni varastosta suoraan uuteen tehtävään, jota hänelle olin pitkään suunnitellut. Johanna kysyi aioinko jättää nipistimet paikoilleen, mihin vastasin, ettei hän tehnyt sillä tiedolla mitään. Käskin hänet polvilleen ja sidoin hänen kätensä selän taakse. Seuraavaksi sidoin vahvan köyden hänen ympärilleen rintojen yläpuolelle, jonka pian sitoisin kattokoukkuun. Siinä polvillaan hän näytti niin hyvältä, että aloin todella haluta seksiä. Niinpä asetuin hänen eteensä, otin kaluni esiin, ja niin Johanna pääsi ottamaan suihin. Laukesin nopeasti, koska olin jo valmiiksi melkoisen kiihottunut ja edellisestä kerrasta oli jonkin aikaa. Käskin hänet saman tien seisaalleen ja ohjasin hänet vessaan, koska hän sitä toivoi enkä minä halunnut vesivahinkoja.

Takaisin tultuamme talutin Johannan seisomaan toisen kattokoukun alle. Isovarpaat sidottuina hänen liikkumisensa oli hidasta, eikä sokkous ainakaan helpottanut sitä. Nousin jakkaralle ja sidoin Johannan ympärille sitomani köyden kattokoukkuun. Vedin köyden kohtuullisen kireälle, jotta Johanna joutuisi seisomaan hyvässä ryhdissä eikä turhaa liikkumatilaa olisi. Vastapainoksi irrotin nipistimet, ja Johanna vinkui kivusta kun puristus yhtäkkiä helpotti. Hän oli saanut äännellä jo tarpeeksi, joten sanoin äänen käytön suhteen hänen nyt palaavan normaaliin käytäntöön. Hän ei vielä tiennyt miksi seisoi siinä, joten kerroin tämän olevan hänen uusi olotilansa varastoituna. Hän nyökkäsi ymmärtäneensä. Varastointiin olimme molemmat tottuneet, mutta uusia keinoja keksimme aina lisää. Tarkistin taas että solmut olivat kunnossa. Lähtiessäni napsautin valon pois ja suljin oven. Noin puolen tunnin kuluttua ennen lenkille lähtöä kävin vielä katsomassa miten Johanna oli sopeutunut oloonsa. Raotin ovea hiljaa jottei hän huomaisi mitään, vaikka olihan hänellä korvatulpat ja silmäside. Ovenraosta tulevan valon heikosti valaisemassa huoneessa näin, että Johanna seisoi liikkumatta ja riiputti päätään. Odotin, ja ehkä noin minuutin kuluttua hän nosti päänsä muttei liikkunut muuten. Kaikki oli kunnossa, joten suljin oven ja lähdin ulos. Joka hetki lenkillä ollessani tiesin Johannan olevan täsmälleen siinä mihin hänet jätin, ja olevan vielä pitkään, olihan minun palattuani tehtävä joitakin valmisteluja ennen iltaa...



---

Palaute ja kommentit tervetulleita!