Fallen Angel

Tein mitä tahansa, pystyin ajattelemaan tasan yhtä asiaa…sinua. Sinun kosketustasi, sinun ihosi tuoksua…miten hyvältä vartalosi tuntuikaan lähelläni. Tiskatessani toimistolla rikoin astioita, peruuttaessani parkkipaikalta kolhin naapurin auton…enkä luonnollisestikaan kehdannut kertoa syyksi ihmettelijöille, että kaipasin fyysistä läheisyyttäsi niin kipeästi, että se esti normaalin aivotoiminnan… Ei liene normaalia, että kaiken aikaa mielessä pyörii vain se, kuinka hyvältä tunnut sisälläni…kun huulesi samalla hamuavat kaulaani ja tunnen kuuman hengityksesi ihollani…kun kätesi vaeltavat vartalollani ja pitävät omistavasti kiinni…

Luulisi että tultuaan jätetyksi, miettisi arkisempia, tärkeitä asioita…kuten sitä, miten selviää taloudellisesti tai millä korvaa sen maallisen hyvän ja materian, mistä on juuri joutunut luopumaan. Tai edes syitä, mitkä johtivat tähän tilanteeseen… ja minä onneton kaipasin vain kosketustasi.

Mietin, miten aina töistä tullessasi otit minut syliisi…suutelimme pitkään ja hartaasti, kuin ainakin ensimmäisellä kerralla…ja kuinka se lähes aina, vuosienkin jälkeen, johti pidemmälle…Sain tuntea sen halun vain kasvavan kerta kerralta ja joka kerta saadessani sinut lähelleni uskoin, ettei mikään voisi tuntua yhtä hyvältä. Tapa, jolla viettelit minut kerta toisensa jälkeen, oli ainutlaatuinen…aina yhtä hellä ja kuitenkin tinkimätön, vaativa ja taitava…Tiesit, miten käsitellä minua. Arkemme oli täynnä niitä hetkiä, joina ne niin tuiki tärkeät kotiaskareet jäivät intohimomme varjoon…ruoka paloi hellalle rakastellessamme keittiön pöydällä, enkä mennyt ainoastaan yhtä kertaa myöhässä tapaamiseen vain siksi, että sukkanauhojen pukeminen hameen alle katseesi seuratessa johti aivan muihin aamutoimiin, kuin pikaiseen kahvinjuontiin… Miten ihmeessä pääsisin takaisin järjelliseen arkeen, kun kaikki tuo pyöri lakkaamatta mielessäni??

Se oli aivan tavallinen tiistai, kun kotiuduin töistä. Kuten joka ikinen päivä, odotin sinua kotiin ja halusin valmistautua siihen huolella… Valitsin kaapista punaisen, pitsisen alusasun sukkanauhoineen ja viimeistelin kokonaisuuden sujauttamalla kiiltävät piikkikorkokengät jalkaani. Päästin pitkät hiukseni vapaaksi ja harjasin ne… Vilkaisin kelloa ja huomasin, että minulla olisi vielä aikaa valmistella jotain pientä syötävää, ennen kuin olisit kotona.

En edes ajatellut, mitä tein…voileivät valmistuivat kuin itsestään samalla, kun mielessäni risteili vielä aamuinen hetki olohuoneen divaanilla. Kuinka olit keskeyttänyt luentoaineistoni korjailun vaatimalla osaksesi jakamattoman huomioni…minkä toki sait, kun astelit eteeni suihkunraikkaana, vielä vettä valuen ja niin valmiina villiin leikkiin…Näytit syötävän hyvältä! Vartaloni jokainen solu huusi kosketuksesi kaipuuta ja ahmin sinua silmin, kunnes kumarruit ylleni ja aloit kiduttavan hitaasti suudella niukan yöasuni alastomaksi jättämiä kohtia… malttamattomuus oli yhteinen paheemme ja jälleen puolen tunnin kuluttua huomasimme maatessamme raukeina samaisella divaanilla, että kumpikin on auttamattomasti myöhässä… Hymyilin muistikuvalle ja laitoin kahvin tippumaan.

Kun kuulin oven kolahtavan, ryntäsin sinua vastaan eteiseen. Näin heti, että jokin oli pielessä…et hymyillyt, et katsonut suoraan minuun… En voinut edes kuvitella, että tällä kertaa tuleva puoli tuntia veisi maton altani, tai lattian maton alta. Kerroit hyvin koruttomasti, että muuttaisit pois, etkä edes peitellyt sitä tosiasiaa, että tekisit sen toisen kanssa…Ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, ilman mitään… Kuinka typeräksi saatoinkaan itseni tuntea, kuinka naiiviksi ja lapselliseksi… Ja sulkiessasi oven jälkeesi, tunsin ennen kaikkea fyysistä tyhjyyttä, kun et ollutkaan sylissäni…kun et enää tulisi takaisin…