Inspiroitunut

Nimimerkki “Kesä“ kirjoitti kuukausi sitten tarinan “Järvellä kerran“. Se oli herkkä nuoren naisen fantasia, ja toi minulle keski-ikäisenä mieslukijana mieleen muiston poika-ajoilta. Olin varmaan kahdeksantoista, rippikoulun aikaa sitten käynyt ja mielestäni jo aikuisen mitoissa, mutta tosiasiassa aika lapsellinen, puoliksi kakara.

Mökkimme oli maalla järven rannalla, ja vajaan kilometrin päässä samalla rannalla oli toinen pikkuinen huvila. Vanhempani olivat lähettäneet minut sinne muuatta asiaa hoitamaan, viemään lasiveistä ja muita työkaluja, joiden lainaamisesta oli sovittu.

Vein työkalupakin soutamalla, ja siinä matkalla jossakin urheilullisessa fantasiassa tai ihan muuten vain voimia koetellakseni soudin minkä airoista irti sain. Se oli juuri sitä samaa kesän riemua, sinistä vettä ja auringonpaistetta, jota “Kesäkin“ kuvasi.

Soudin samaa vauhtia loppuun asti ja käänsin veneen jyrkästi laiturin päästä valkamaan. Mökki oli kauempana töyräällä puiden varjossa.

Vene karahti maihin ja hyppäsin saman tien maalle kuin Tarzan konsanaan. Osuin miltei huvilan rouvan päälle.

Säikähdin, totta kai. Rouva otti tummalla peitteellä ilkosillaan aurinkoa. Makasi siinä vatsallaan, ja ettei vain ollut unessa.

Säikähti rouvakin. Hän hypähti istumaan silmät lautasen kokoisina.

Tuijoteltiin siinä hetki toisiamme kuin eri maailmoista pudonneina. Sitten rouvan huulille levisi hymy. Ai, sinähän se olitkin.

Olin pienissä uikkareissani, 18-vuotias poika. Rouva oli nelikymppinen, jonkin verran yli, ja ilman rihman kiertämää. Hän istui kädet polvien ympärillä ja kysyi, millä asialla olin. Sanoin tuovani työkaluja, niin kuin puhe oli. Nostelin ne veneestä laiturin päähän.

Ai niin, rouva sanoi, sehän mukavaa. Hän tässä otti aurinkoa, ei yhtään kuullut tuloani.

Minä pyysin anteeksi, mutta rouva sanoi, että ei se mitään.

Rouva katsoi minuun ja minä katsoin rouvaan. Juteltiin. Tai en tiedä, oliko se jutteluakaan. Jotenkin ne jutut vaan jatkui ja jatkui, vaikka en enää muistakaan mistä puhuttiin. Jos meinasi tulla tauko, toinen keksi jatkoa, puolin ja toisin.

Rouva istui peitteellä kädet polvien ympärillä. Ihana, täysikasvuinen, kauniisti ruskettunut nainen. Rinnat olivat hieman litistyneet polvia vasten. Reidet kaartuivat muhkeina ja niiden välistä häämötti intiimi, tuuhea pehko. Se pursusi näkökenttääni, ei sille mitään voinut, eikä uskaltanut katsoa. Rouva olisi heti huomannut.

Olin kuin sähköllä lamaannutettu, mutta niin oli rouvakin. Sen näki silmistä. Ja juttu vaan jatkui ja jatkui. Minä välillä varovasti vilkaisin mökille päin, että näkyykö miestä. Ei näkynyt. Sitten rouva naurahti siihen malliin, että tämä riittäisi. Miten näin satuttiinkaan, rouva sanoi, ja minä jatkoin, että täytynee lähteä. Tuossa on nuo työkalut, että kai ne voi tuohon jättää.

Jätä vaan, rouva sanoi, hän vie ne siitä miehelleen.

Niin minä nousin veneeseen, käänsin sen ja läksin soutamaan. Näin samalla rannalle. Rouva istui siellä peitteellään. Hän oli oikaissut jalkansa suoraksi, nojasi taaksepäin käsiinsä, katsoi perääni ja hymyili. Jotenkin aavistin, että haikealta tuntui puolin ja toisin.

Tämä on siis totta.

Mutta kyllähän se tapaus yksinäisen pojan kesään monta fantasiaa viritti. Semmoisia puolilapsellisia. Aina kun rouvan näin, kun pikkaisenkin toisiamme vilkaisimme, ne heräsivät uudelleen.

Monta kertaa yritin kuvitella, mitä olisi seurannut, jos rouva olisikin noussut ja sanonut, että viedäänpä ne työkalut saman tien hänen miehelleen. Sitäkin asetelmaa minä sommittelin, niin kuin monta muuta, ja jos joku haluaa nyt säilyttää illuusionsa, voi lopettaa lukemisen tähän.

Olisi noustu peräkanaa mökille. Siinä oli sellainen sakea, vanha lepikko ja jyrkkä polku. Rouvalla on leveä, paljas takapuoli, ja minä yritän tuhmasti kurkkia sen alle.

Minä jotenkin siitä miehestäkin tykkäsin. Se oli semmoinen reilu, leikkiä laskeva ja kova puhumaan. Enhän minä sitä miestä osannut heti poiskaan kuvitella. Mietin, että jospa sekin oli siellä mökillä alasti. Kehittelin semmoisen mahdollisuuden.

Mies katsoo meitä silmät pyöreinä, sanoo sitten ahaa. Hoksaa minulla työkalupakin. Sitä hän oli jo odottanut päästäkseen ikkunoita listaamaan.

Minua vähän ujostuttaa miehen puolesta. Se on ruskettunut kumminkin, ja sehän on kuin asuste. Mies touhuaa siinä, järjestelee työmaata ja kysyy, voisinko vähän auttaa, emäntä voisi keittää sitten vaikka kahvit.

Mielelläni minä autan, minä sanon, ja totta puhun. Rouva oli livahtanut jonnekin, ehkä kahvinkeittoon. Pitelen ylälistaa, kun mies asettaa sen vatupassilla suoraan. Se on isäni vatupassi. Hän on käynyt täällä äitini kanssa. Saunottukin on, tiedän, ja mietin onkohan se ollut yhteissauna. Se ehkä sopisi tyyliin.

Mies on tosiaan ruskeaksi paahtunut ja hänellä on paksu, tummahko, miehinen kalu. Terska on sinertävä ja paljaana. Pakkohan sitä on vilkuilla, vaikkei se hyvätapaista olekaan. Mutta uteliaisuus voittaa.

Siirrymme toiselle ikkunalle, ja näen rouvan. Hän on sisällä ikkunan takana, näkee meidät ja hymyilee meille molemmilla. Hän tosiaan laittaa kahvia, pyörähtelee siinä silmieni alla ja antaa katsoa itseään. Siltä minusta tuntuu. Nyt vasta hänet kunnolla näenkin ja tarkastelen häpeämättömästi hänen rintojaan, napaansa ja lantion kaarta. Hän nousee varpailleen ottaakseen jotain ylähyllyltä, ja erotan selvästi korkean, karvaisen kummun.

Mieskin näkee mitä näen ja naurahtaa. Se on hyväntahtoinen, ymmärtävä naurahdus, ikään kuin lupa mieheltä miehelle. Ja taas vasara paukkuu.

Sitten leikataan lasit, ja siinä pitää olla varovainen. Veitsi ritisee ja lasi lohkeaa rapsahtaen. Mies on kätevä käsistään, ylpeä osaamisestaan ja työ käy kuin leikki. Rouva käy kysymässä, meneekö vielä kauan. Ei mene, mies sanoo, ja leikkaamme loputkin lasit.

Kahvi on kuistilla valmiina ja rouva odottamassa. Kuule, hän sanoo ja katsoo minua veikeästi. Ota vaan sinäkin uimahousut pois.

Sävähdän punaiseksi, sillä tiedän mitä se merkitsee. Mieskin naurahtaa, istahtaa penkille ja sanoo, että pojalle voi tulla vaikeuksia.

Eihän se mitään haittaa, rouva sanoo, katsoo suopeasti silmiini ja kaataa kahvia. Istun hämmentyneenä enkä tiedä, mitä tehdä. Haluaisin, toisaalta pelottaa.

Onhan se tasapuolista, mieskin myöntyy ja kaataa kahviinsa maitoa. Ota pois vaan, hän sanoo. Ei niitä täällä tarvita.

Nostan takapuoltani, hivutan uimahousut pois ja asetan ne kaiteelle selkäni taakse. Tuntuu huikealta, aikuiselta, vaaralliselta, ja olen kiitollinen luottamuksesta. Samalla arkeillani, sehän on selvä.

Pöytä välissämme on matala, mutta onneksi rouva ja hänen miehensä eivät katso. He istuvat vierekkäin pöydän toisella puolella, ja näyttävät läheisiltä. Olemme hiljaa, ja huomaan, että rouva kumminkin katsoo. Minäkin katson, katson uudelleen ja hahmotan pulleat, toisissaan kiinni olevat häpyhuulet.

Silloin minulla alkaa seistä. Vääjäämättä veri sykkii jäykkenevään elimeeni, kireä esinahka antaa periksi ja terska työntyy esiin. Olen kauhuissani, varmaan tulipunainen ja pullanmuruja menee väärään kurkkuun. Alan yskiä.

Oi-joi, rouva sanoo ja nousee taputtamaan selkääni. Se vielä puuttuisi, hän sanoo, että sinulle kävisi täällä huonosti.

Minulle kävi jo, sanon, kun yskänkohtaus asettuu. Parempi ottaa kertarysäyksellä härkää sarvesta. Minulla seisoo kuin rautakanki, suoraan kohti napaa, ja se nolottaa. Olen kuin häpeäpaalussa patsaineni, mutta samalla se jollakin tapaa helpottaa. Väistämätön on tapahtunut enkä sille mitään voi.

Mitäs tuosta, rouva sanoo äidillisesti kuin ajatukseni arvaten ja kaataa minulle lisää kahvia. Tervettä se vaan on, mieskin kuittaa ja vilkaisee uteliaana. Sekin vielä, mutta jotenkin se ei tunnu pahalta. Minut hyväksytään.

Juomme toiset kupilliset, ja kalussani tykyttää. Yritän keksiä, miten kuvitelma jatkuisi, mitä sanottaisiin seuraavaksi. Tämä onkin vaikea paikka ja toivon, että pariskunta kokeneempana auttaisi.

Lähdetäänkö jatkamaan, mies keskeyttää pitkän hiljaisuuden, ja niin lähdemme. Minulle nouseminen tuottaa hankaluuksia, estoja on, mutta liikkeellä olo tuo helpotuksen. Erektioni alkaa asettua sopivaisuuden mittoihin.

Kuten näet, meillä ei tarvitse häpeillä, mies keskeyttää hiljaisuuden. Hän ottaa mitan nurkkalautaan ja minä sahaan sen merkistä poikki. Vanhempana ystävänä, mies jatkaa muina miehinä, hän saanee kysyä, olenko jo alkanut käydä tytöillä.

Arvaan, mitä mies tarkoittaa. Tavallaan, minä sanon. Se osui kipeään kohtaan ja toivon, että mies ymmärtää. Hän vilkaisee minuun ja sanoo haluavansa vain olla rehellinen. Hänellä ei ole mitään minun harjoitteluerektiotani vastaan, että kiihotun hänen vaimostaan, mies jatkaa. Se vain imartelee heitä, mutta häntä kiinnostaa, mitä hänen vaimostaan ajattelen.

Mitäs minä hänestä ajattelen, minä sanon. Viehättävä ihminen.

Että kiva silmälle, mies naurahtaa. Hän on noussut jakkaralle ja naulaa kiinni nurkkalaudan yläpäätä.

Niin, minä sanon, pidän alapäätä paikoillaan.

Katsele vaan, mies sanoo suopeasti, ja tunnen kuinka kalussani värähtää. Rouva menee ohitsemme rantaa kohti ja hymyilee meille. Leveät lanteet keinahtelevat kevyesti. Se on mieluista katseltavaa.

Jos rehellisiä ollaan, mies jatkaa, niin olen minäkin katsellut sinun äitiäsi.

Jaa, sanon yllättyneenä juonen käänteestä ja ajattelen, että se liittyy varmaan niihin saunomisiin.

Sinulla on oikein söpö äiti, mies sanoo ja vilkaisee minua tutkivasti. Näin aikuiseen makuun kumminkin, mies jatkaa. Hänen elimensä on venähtänyt ja kohonnut esiin. Timpurinkynä poikittain suussa mies suunnittelee jiiraa, raapii niskaansa.

Niin että tasoissa ollaan, mies vilkaisee minua taas tuuheiden, auringon polttamien kulmakarvojensa alta. En sano mitään.

Mitäs tykkäisit tehdä meidän emännälle, mies kysyy ja napauttaa höylän terää kireämmälle, tähtäilee sitä yhdellä silmällä. Koittaa tussua?

En sano mitään. Korvissa vaan kohisee. Kesätuuli suhisee koivunlehvissä.

Mies katsoo minua uudestaan. Haluaisit varmaan?

En tiedä, sanon. En uskalla enkä osaa ajatella asiaa loppuun asti. Se menee yli ymmärryksen.

Emäntä voisi antaakin, mies jatkaa ja alkaa höylätä raskas kalu heilahdellen. Se on selvästi paisuksissa. Niin on minullakin kovaa vauhtia.

Antoihan äitisikin, mies vilkaisee minuun. Tykkäsi, kun koeteltiin.

En tiedä, uskoako. Olen jähmettynyt paikoilleen. Höylä vain suihkii.

Olisi antanut nätisti nussiakin, mies pudottelee harvakseltaan kiehisten tahtiin. Mutta isäsi ei.

Mokomakin, mies tokaisee. Hän on kohottautunut pystyyn, riiputtaa höylää ja pyyhkäisee otsaansa. Tässä menee hyvinkin iltapäivä, mies sanoo. Hän voisi palauttaa työkalut huomenna, jos sopii. Kerro isällesi.

Lupaan kertoa. Mies pyytää minua rantaan mennessäni rasvaamaan emännältä mirrin. Oltaisiin tasoissa, mies sanoo ja iskee tuttavallisesti silmää. Käske sitten rouva tänne ylös

Olen järkyttynyt juonen käänteestä. Näinkö tässä kävi, enkö parempaan pystynyt. Aivot sumussa laskeudun rantaan ja änkytän rouvalle hänen miehensä terveiset. Rouva katsoo silmät pyöreinä, ei ole uskoa, mutta antaa lopulta öljytä selkänsä aurinkovoiteella. Saman tien voitelen pakarat, ja kun rouva avaa uhkeat, pehmeät reitensä, saan vapisevin sormin tunnustella myös karvaturrin. Minkälainen se onkaan?

Nyt riittää, rouva naurahtaa aikansa kuunneltuaan ja nousee, tekee lähtöä. Minulla seisoo kuin maailman lopussa ja hyppään veneeseen. Alan soutaa niin kuin tulomatkalla, kaikin voimin. Minulla on kiire huoneeseeni, omaan loukkooni, kertaamaan tapahtumat tuoreeltaan ja runkkaamaan.

Kotirannassa huomaan, että olen unohtanut uimahousut kuistin kaiteelle.