Helmut

Jenni pakkasi juuri viimeisiä tavaroitaan matkalaukkuihin, sillä hän oli lähdössä huomenna kahdeksi kuukaudeksi kesätöihin Brasiliaan. Jenni oli aina halunnut matkustaa sinne ja nyt hänen toiveensa oli vihdoin käymässä toteen, kun hän oli saanut ystävänsä välityksellä kesätyöpaikan paikallisesta hotellista.

Yksi asia oli kuitenkin vielä tekemättä ennen kuin hän voisi lähteä. Matkustusohjeissa kaikkia Brasiliaan matkaavia kehotettiin tarkastamaan, että asianmukaiset rokotukset ovat voimassa. Jennin jäykkäkouristusrokotus ei ollut. Kaikessa kiireessä hän oli tietenkin unohtanut sen ja muistanut koko asian vasta tänä aamuna nähtyään rokotuskorttinsa yöpöydällään. Hän oli hätäpäissään soittanut äidilleen ja kysynyt, tietäisikö tämä ketään terveydenhoitajaa tai lääkäriä, jolta voisi saada rokotuksen ilman kohtuutonta odottelua terveyskeskuksen jonoissa. Hänen äitinsä oli antanut heidän vanhan, tutun lääkärinsä puhelinnumeron, joka nykyisin piti yksityisvastaanottoa. Jenni oli käynyt tämän Johanneksen vastaanotolla muutaman kerran joskus pienenä - viimeksi muistaakseen 13-vuotiaana. Kuultuaan Jennin soittaneen tämä oli heti muistanut tytön ja tämän äidin. Hän oli ilmoittanut vastaanottoapulaisensa välityksellä, että Jenni voisi tulla hakemaan tarvittavat rokotukset heti puolenpäivän jälkeen.

Jenni saapui vastaanotolle viisi minuuttia etuajassa. Vastaanottoapulainen hymyili hänelle ja kertoi, että lääkäri ottaisi hänet heti vastaan. Hän kulki Jennin edellä tutkimushuoneen ovelle, painoi ovisummeria ja saatuaan vastauksen, avasi oven.

”Jenni on nyt täällä”, hän sanoi lääkärille samalla kun tyttö astui sisään huoneeseen.

”Jenni… mukava nähdä sinua pitkästä aikaa”, tervehti lääkäri ja nousi ylös tuolistaan.

”Mitä sinulle kuuluu?”

”Kiitos, ihan hyvää”, vastasi Jenni ja hymyili vienosti tälle miehelle, joka vaikutti ulkonäöltään selvästi ikäistään nuoremmalta, vaikka hänen täytyi olla jo yli neljänkymmenen.

Vastaanottoapulainen sulki oven ja poistui huoneesta. Johannes, mikä oli lääkärin oikea nimi, pyysi Jenniä istuutumaan tuolille ja he keskustelivat hetken niitä näitä. Jenni kertoi, että valmistuttuaan runsas vuosi sitten ylioppilaaksi hän pyrki opiskelemaan arvostettuun taidekouluun ja pääsi vieläpä ensimmäisellä yrittämällään sisälle. Lääkäri kuunteli häntä ja tarkkaili samalla tyttöä päästä varpaisiin. Kuinka ajat muuttuvatkaan. Jenni ei todellakaan ollut enää se pikkutyttö, jonka hän muisti, vaan erittäin sievännäköinen nuori nainen.

”Niin, minkäsikäinen sinä olet nyt?” kysyi lääkäri lopettaen mielessään turhan arvuuttelun tytön iästä.

”Olen täyttänyt juuri 20 vuotta”, vastasi Jenni.

”Aivan niin”.

”Kuulin, että olet täällä hakemassa jäykkäkouristusrokotusta. Olet kuulemma lähdössä ulkomaille”, kertoi lääkäri, mitä oli kuullut.

Jenni nyökkäsi hänelle ja kertoi, että hän oli todellakin unohtanut koko asian ja muistanut sen vasta tänä aamuna.

”Kun nyt olet kerran täällä, niin miksipä emme tekisi sinulle samalla terveystarkastusta ihan varmuuden vuoksi, kun olet lähdössä niinkin kauas kuin Brasiliaan asti”, ehdotti lääkäri täysin yllättäen.

”Enpä oikein tiedä…”, vastasi Jenni epäröiden ja yllättyneenä lääkärin ehdotuksesta.

”Ei siinä mene kauan aikaa”, suostutteli lääkäri selvästikin innostuneena.

”No, hyvä on sitten. Jos siinä ei mene kauaa”, sanoi Jenni ja suostui lopulta pienen painostuksen jälkeen lääkärin ehdottamaan tarkastukseen.

”Erinomaista. Muistat varmaan rutiinit miten aloitetaan, Jenni… eli voisit riisuutua ja käydä istumaan tuohon pöydälle”, sanoi lääkäri osoittaen kädellään keskellä huonetta olevaa tutkimuspöytää.

Vai rutiinit, todellakin, ajatteli Jenni hiljaa mielessään. Hänen hilpeä olotilansa oli yhtäkkiä kadonnut ja ilmeensä vakavoitunut. Yllättäen. Siitä taisi olla ainakin seitsemän vuotta, kun hän oli viimeksi ollut tämän lääkärin vastaanotolla 13-vuotiaana. Nyt hän oli 20-vuotias nuori nainen lastenlääkärin vastaanotolla, missä häntä oli pyydetty riisuutumaan. Miten paljon tässä pitäisi riisua? Alusvaatteille?

Jenni nousi seisomaan ja riisui ensin yltään punaisen, puuvillaisen paitapuseron ja jatkoi sen jälkeen vetämällä pitkät, mustat saapikkaansa pois molemmista jaloistaan. Hän avasi mustavalkoruudullisen hameensa vetoketjun selkänsä takaa ja riisui hameen yltään laskien sen tuolille paitansa päälle. Jenni mietti hetken ja vilkaisi lääkäriä ennen kuin tarttui mustien sukkahousujensa vyötärönauhasta ja liu’utti ne hitaasti alas pitkin reisiään ja sääriään kunnes lopulta veti kummankin jalkateränsä ulos niistä. Hän otti kiinni mustan aluspaitansa helmasta ja riisui sen yltään. Hänen mielessään ei edes käynyt, että hänen pitäisi riisuutua enempää. Jestas sentään, tämähän oli lastenlääkärin vastaanotolla! Jenni sipaisi kädellään vaaleanruskeita, puolipitkiä hiuksiaan ja asteli paljain jaloin tutkimuspöydän viereen. Hän tunsi vatsanpohjassaan vähän perhosia, kun hän istuutui tutkimuspöydälle.

Lääkäri näytti tällä välin olevan uppoutuneena papereihinsa, mutta havahtui nopeasti ja käänsi katseensa Jenniin. Hän havaitsi oitis, että Jennistä oli kehittynyt aikuinen nainen. Hän muisteli mielessään, miltä tyttö oli näyttänyt kun hän oli viimeksi tämän tavannut. Silmäillessään tyttöä nyt ensi kertaa kunnolla tämä näytti todellakin jo 20-vuotiaalta ja varsin hyvin kehittyneeltä istuessaan tutkimuspöydän reunalla jalat yhdessä yllään vain pienet, valkoiset pikkuhousut ja samanväriset rintaliivit.

Jenni oli arviolta noin 170 senttiä pitkä ja hänen vartalonsa näytti varsin sopusuhtaiselta litteän vatsan ja kiinteiden reisien osalta. Hänen vaalea ihonsa muodosti selvän kontrastin tytön ruskeisiin silmiin ja astetta vaaleammanruskeisiin hiuksiin verrattuna. Hänen polvensa ja säärensä näyttivät siroilta. Aika hyvännäköinen likka, ei voinut muuta sanoa.

Lääkäri tuli seisomaan Jennin viereen ja suoritti aluksi normaalit tarkistukset. Hän katsoi Jennin silmiin, tarkisti korvat ja mittasi verenpaineen. Tämän jälkeen hän pyysi tyttöä avaamaan suutaan ja suuntasi taskulampun valokeilan osoittamaan Jennin suuhun painaen samalla kevyesti tytön kieltä alas pienellä puulastalla.

”Kurkkusi näyttää hieman punaiselta. Onko se kipeä?”, kysyi lääkäri katsottuaan tytön suuhun.

”Ei se kyllä ole yhtään kipeä”, vastasi Jenni.

”Aivan… minusta kuitenkin tuntuu, että sinulla voi olla myös hiukan lämpöä. Tunnetko itsesi yhtään huonovointiseksi?” kysyi lääkäri koettaen samalla kädellään kevyesti Jennin otsaa.

”En kyllä ollenkaan. Minulla on ihan hyvä olo. Matkakuumetta se vain on”.

”Voitaisiin kuitenkin mitata tuo kuume, varmuuden vuoksi”, ehdotti lääkäri antamatta Jennille sen enempää mahdollisuutta väittää vastaankaan.

Hän kääntyi ja haki kirjoituspöydältään kuumemittarin.

”Niin, tämähän on täällä tapana tehdä tällä tavalla. Muistat varmaan, Jenni. Voisitko käydä siihen tutkimuspöydälle vatsallesi?” pyysi lääkäri samalla kun lähestyi tyttöä.

”Hetkinen… vatsalleen”, huomautti Jenni äkisti aavistaen jo melkein, mitä olisi seuraavaksi tapahtumassa. Tämä ei voinut olla totta.

”Niin juuri…vatsalleen”, toisti lääkäri.

Jennin mieleen muistuivat ajat, jolloin hänen ollessaan pieni, tämä samainen lääkäri oli aina halunnut varmistaa lapsen kuumeen tarkasti peräsuolesta. Jenni ei ollut pitänyt siitä lainkaan ja niinpä hänen äitinsä olikin mitannut hänen kuumeensa aina etukäteen ennen menoa vastaanotolle. Mutta ei silloinkaan peräsuolesta, vaan tietysti kainalosta. Ajatuskin kuumeen mittaamisesta, sieltä, 20-vuotiaalta nuorelta naiselta tuntui todella nöyryyttävältä. Mutta auttoiko tässä mikään? Ei kai.

Jenni asettautui lopulta erittäin vastahakoisesti vatsalleen tutkimuspöydälle. Hän haki hetken hyvää asentoa ja tunsi kuinka tutkimuspöytää peittävä vahapaperi kahisi ja rypistyi hänen allaan.

”Nostaisitko takamustasi vähän ylöspäin?” pyysi lääkäri.

Jenni epäröi hetken, mutta kohotti sitten keskivartaloaan ja pakaroitaan ilmaan. Samalla lääkäri otti kiinni Jennin pikkuhousujen vyötärönauhasta ja laski ne puoliväliin tämän reisiä. Hän käski Jennin vielä hiukan levittämään reisiään, mikä ei ollut pikkuhousujen tuottaman vastuksen takia paljoakaan mahdollista.

Voi luoja, miten nöyryyttävää tämä oli!

Lääkäri voiteli kuumemittarin sensoripäähän valkoista vaseliinia. Tämän jälkeen hän levitti vasemman käden sormillaan Jennin pakaravakoa ja ilman mitään sen suurempaa varoitusta työnsi kuumemittarin hitaasti sisään Jennin peräsuoleen, kunnes se oli paikoillaan.

Jenni ähkäisi ja yritti nostaa takamustaan ylös, mutta lääkäri painoi tyynesti kädellään tämän pakaroita alas pitäen näin kiemurtelemaan pyrkivän tytön paikoillaan.

”Tämä tuntuu toki joistain tytöistä pikkasen epämiellyttävältä, mutta yritä vaan pysyä paikoillasi, Jenni. Kolme minuuttia riittää, ei sen enempää”, kuuluivat lääkärin tunteettoman kylmät sanat.

Vai pikkasen epämiellyttävältä. Niinpä todellakin. Jenni yritti rauhoittua ja epätoivoisesti ajatella jotain muuta kuin nykyistä asemaansa lääkärin tutkimuspöydällä. Hän tunsi hengittävänsä kiivaammin. Hän olisi halunnut liikkua ja kiemurrella, mutta tiesi sen turhaksi, sillä silloin hänen peräsuoleensa puoliksi upotettu kuumemittari tuntuisi vaan entistäkin inhottavammalta. Parasta oli yrittää olla vaan paikoillaan, antautuneena.

Jenni tunsi, kuinka lääkäri piti kättään hänen pakaroidensa päällä toisen käden pitäessä varmaankin kiinni kuumemittarin siitä osasta, mikä oli vielä hänen peräaukkonsa ulkopuolella.

”Milloin olet, Jenni, käynyt viimeksi gynekologilla?” kysyi lääkäri katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden.

Jenni ei vastannut heti, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että tämä edes kysyisi mitään sellaista.

”Se oli silloin kun olin kolmannella lukiossa eli viime vuoden alkupuolella”, vastasi Jenni selvästikin vaivaantuneena siitä, että oli joutunut sen kertomaan.

”Siitä on aika pitkä aika, melkein kaksi vuotta”, totesi lääkäri heti perään.

Niinpä tietenkin. Lääkäreistähän kaikki tuntuu pitkältä ajalta. Erityisesti aika gynekologikäyntien välillä.

Seurasi jälleen hiljaisuus, sillä Jenni ei todellakaan olisi halunnut puhua tästä enempää. Ei todellakaan. Hänen onnekseen aika tuli viimein täyteen ja hän tunsi kuinka lääkäri alkoi vetämään kuumemittaria hitaasti ulos hänen peräsuolestaan. Jenni painoi otsaansa vasten tutkimuspöydän vahapaperia ja pidätti hengitystään, kunnes kuumemittari oli kokonaan ulkona.

”Sinulla ei näytä olevan kaikesta huolimatta kuumetta. Mutta eihän tässä vahinkoa käynyt. Tulipahan tarkistettua”, sanoi lääkäri tyytyväisenä, vaikka Jennistä tämä oli ollut täysin turhaa. Ja vielä tapa, miten se tehtiin, oli äärimmäisen nöyryyttävä.

Jenni ei kysynyt eikä odottanut yhtään sen enempää, vaan hamusi pikkuhousunsa heti takaisin ylös ja oli juuri nousemassa pöydältä, kun lääkäri sanoi äkkiä:

”Voitkin käydä nyt selällesi makaamaan”.

Jenni kääntyi pöydällä selälleen pitäen jalat suorina yhdessä ja kädet sivuilla lähellä kylkiään odottaen mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

Lääkäri tunnusteli kädellään Jennin vatsaa sen koko alueelta juuri rintojen alapuolelta aina pikkuhousujen vyötärönauhaan asti. Hän painoi aluksi ihan kevyesti sormillaan, mutta vähitelleen lisäsi paineluvoimaa tarkkaillen koko ajan Jennin reaktioita. Vaikka hänen ammattietiikkansa olikin sitä vastaan, hän ei voinut välttyä tuntemasta reaktioita myös itsessään sillä aikaa kun hän kosketteli tämän nuoren neidon vatsanaluetta. Tutkimuspöytä peitti kuitenkin Jennin näkyvyyden hänen alaraajoihinsa, erityisesti niiden väliin. Hän pyysi Jenniä jonkin verran koukistamaan polviaan ja siten rentouttamaan vatsanalueen lihaksiaan.

”Koskeeko tämä?” lääkäri kysyi painaessaan hieman voimakkaammin kohtaa Jennin alavatsalla viitisen senttiä navan alapuolelta.

”Ei”, kuului tytön hiljainen vastaus.

”Entäpä tämä?” kysyi lääkäri uudestaan siirtäen painelukohtaa hieman enemmän kohti kylkeä.

Jenni vastasi jälleen kieltävästi.



”Vatsanalueellasi ei ole mitään poikkeavaa arkuutta. Se on oikein hyvä”, sanoi lääkäri ja näytti päättävän toimenpiteen.

”Nousetko sitten seisomaan?”

Jenni nousi ylös ja seisomaan lattialle. Hänellä oli jotenkin sellainen tunne, että tämä ei ollut aivan vielä ohi.

”Toivottavasti et kauheasti jännitä, jos katson sitten, miten rintasi ovat kehittyneet. Ottaisitko rintaliivit pois, Jenni?” sanoi lääkäri arvellen, ettei Jenni välttämättä olisi kovinkaan innokas siihen.

Hän oli aavistanut oikein.

”Onko se nyt ihan välttämätöntä?” kysyi Jenni hätääntyneellä äänellä.

”Kuules… olen nähnyt paljaita rintoja aikaisemminkin. Älä ole huolissasi”, vastasi lääkäri äänessään selvä turhautuneisuuden sävy, millä hän halusi viestittää tytölle, että hänellä ei ollut aikaa tällaiseen turhapäiväiseen kinasteluun.

Jennin oli tyytyminen tähän huonoon selitykseen. Ei siinä mikään auttanut. Hän avasi rintaliiviensä hakasen ja riisui ne pois laskien ne viimein kädestään vieressään olevalle tuolille, missä myös hänen muut vaatteensa olivat. Siis tuolilla, eivät hänen yllään, vaikka hän juuri nyt olisikin toivonut toisin. Pelkissä pikkuhousuissa hän ei tuntenut oloaan kovin kotoisaksi tällä hetkellä.

”Nosta nyt kätesi yhteen pääsi päälle”, kehotti lääkäri.

Lääkäri tunnusteli Jennin oikeaa rintaa painellen ja puristaen sitä pyörivillä liikkeillä pehmeästi eri kohdista. Jennin rinnat olivat todellakin kehittyneet siitä, kun hän oli nähnyt ne viimeksi vai oliko hänellä tuolloin rintoja vielä ollutkaan. Hän toisti saman myös vasemman rinnan osalta. Jenni äännähti hiukan, kun hän kosketti tämän nänninpäätä, mikä näytti vastaavan melkein välittömästi kosketukseen. Molempien nännien päät olivat nyt terävät ja näyttivät ikään kuin sykkivän aika ajoin. Se saattoi tosin johtua siitä, että Jenni oli jännittynyt tutkimuksen tästä vaiheesta ja hengitti normaalia kiivaammin. Hän tutki samalla kertaa myös tytön kainalot ja totesi kaiken olevan ihan kunnossa.

Jenni vaihtoi vähän asentoaan. Hänestä tuntui, että hänen jalkansa tutisivat ja hän olisi varsin mieluusti halunnut olla tällä haavaa jossain muualla. Lääkäri, jonka hän oli tuntenut aivan pienestä pitäen, tunnusteli nyt hänen rintojaan varsin intiimisti. Hänen kosketuksensa oli hyvin pehmeä eikä Jenni tuntenut missään mitään kipua. Tämä tuntui vaan jatkuvan ja jatkuvan.

”Tiedät varmaankin, että nuorten naisten on tärkeää tutkia rintansa kerran kuukaudessa aina kuukautisten jälkeen”, selitti lääkäri aivan kuin Jenni ei olisi koskaan tästä kuullutkaan.

”Tiedän. Olenkin tehnyt niin säännöllisesti”, vastasi Jenni.

Lääkäri vaikutti viimein olevansa tyytyväinen ja perääntyi hieman. Oliko tämä ohi?

”Voinko jo pukea…?” kysyi Jenni malttamattomana tarkoittaen nyt vähintäänkin rintaliivejään.

”Ei ihan vielä”, vastasi lääkäri kuitenkin nopeasti.

”Niin, katsos… koska et siis ole vähään aikaan käynyt gynekologilla, voisimme tehdä tutkimuksen tässä”, ehdotti lääkäri yksikantaan.

Ilme Jennin kasvoilla muuttui pelokkaaksi.

”Eikä…”, hän sanoi pystyen tuskin sanomaan sitä.

”Kyllä se on hyvä tehdä”, väitti lääkäri tiukasti.

”Mutta, ettehän te ole gynekologi”, sanoi Jenni yrittäen keksiä vaikka mitä välttääkseen tämän.

”En ole, mutta jokainen lääkäri osaa ja voi tehdä perustutkimuksen. Se kuuluu rutiiniin ja on täällä ihan jokapäiväistä työtä. Itse asiassa viime viikolla täällä kävi kymmenkunta lukioikäistä tyttöä tutkimuksessa - osa ensimmäistä kertaa ja osa uusimassa pillerireseptinsä. Ihan rutiinia se täällä on, usko pois”, antoi lääkäri mielestään kaikenkattavan vastauksen.

Jenni oli vieläkin ymmällään. Tästä tulisi todella noloa! Ellei se ollut jo sitä.

”Pikkuhousut pitää riisua, ymmärrät varmaan”, sanoi lääkäri.

Taistelu oli hävitty.

Jenni epäröi, mitä nyt tehdä. Äskeisen tutkimuksen aikana, lääkärin tutkiessa hänen rintojaan, hän oli tuntenut samalla pieniä väristyksiä alapäässään. Hyvä Jumala, ei kai hän vaan olisi hiukan kostunut! Toivottavasti hän ei ollut tai toivottavasti lääkäri ei ainakaan huomaisi sitä nyt.

Jenni laski pikkuhousunsa alas nilkkoihinsa ja astui niistä ulos. Hän laittoi ne muiden vaatteidensa päälle tuolille. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli lääkärin vastaanotolla täysin alasti. Edes gynekologilla hänen ei ollut tarvinnut riisuutua kokonaan, vaan ainoastaan alapää paljaaksi. Hän ei tiennyt, mitä osaa vartalossaan hänen olisi nyt pitänyt peittää.

Lääkäri käski hänen ensin asettautua aivan normaalisti selinmakuulle tutkimuspöydälle. Jenni liu’utti sen jälkeen takamustaan lääkärin ohjeiden mukaan aivan tutkimuspöydän reunalle. Lääkäri veti pöydän reunan alta esiin metalliset jalkatuet ja auttoi Jenniä siirtämään kummankin kantapäänsä niille tarkoitettuihin tukiin. Jenni ei edelleenkään voinut uskoa todeksi, että tullessaan uusimaan jäykkäkouristusrokotustaan hän olikin nyt yhtäkkiä lääkärin tutkimuspöydällä gynekologisessa tutkimusasennossa! Jokainen varmasti tietää, ettei se ole niitä kaikkein mukavimpia tilanteita, joihin naiset - nuoret naiset etenkään - elämänsä aikana joutuvat. Lääkäri nyökkäsi hyväksyen Jennin nykyisen asennon samalla kun veti käsiinsä steriilit, muoviset tutkimushansikkaat.

Jenni makasi nyt jännittyneempänä kuin koskaan tutkimuspöydällä polvet koukistettuina ja reidet täysin auki tarjoten selkeän näkymän alapäähänsä. Lääkäri kohdensi samalla kirkkaan valaisimen valon osoittamaan suoraan Jennin jalkoväliin. Tämän jälkeen hän istui mustalla keinonahalla pehmustetulle jakkaralle tutkimuspöydän päähän valmiina aloittamaan tämän Jennistä varsin kiusallisen toimenpiteen.

”Asentosi on hyvä, Jenni. Haluan, että olet täysin rentona, äläkä jännitä mitään lihaksiasi”, neuvoi lääkäri.

Jenni ei vastannut mitään vaan ainoastaan huokaisi syvään.

Tutkimusvalon kohdistuessa Jennin emätinaukkoon lääkäri huomasi heti, että se suorastaan kimalteli. Kappas vaan, tyttö on tainnut jo hieman kostua, lääkäri ajatteli itsekseen, muttei tehnyt siitä mitään numeroa eikä tietenkään maininnut siitä mitään. Itse asiassa hän oli havainnut tämän saman ilmiön varsin usein eikä Jenni näyttänyt tekevän siitä poikkeusta. Vaikka naiset yleensä jännittävät gynekologista tutkimusta, he verrattain usein kuitenkin jopa tahtomattaan kostuvat sen yhteydessä. Iän myötä se kylläkin vähenee, mutta etenkin nuorilla naisilla, sanotaanko siinä 18–20 vuoden iässä, se on enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

”Uuuh!”, Jenni äännähti, kun lääkäri erotti ensimmäisen kerran sormillaan tämän uloimpia häpyhuulia. Tyttö tuntui olevan melkoisen herkkä täältä intiimialueeltaan.

Hän liikutteli ja paineli toisella kädellään Jennin alavatsaa aivan tytön häpykarvoituksen päältä. Se tuntui ehkä vähän kutittavan häntä, sillä Jenni liikautti pakaroitaan, mutta pysyi paikoillaan.

”Asetan spekulan nyt paikoilleen”, sanoi lääkäri näyttäen Jennille metallista tutkimusvälinettä, joka gynekologisessa tutkimuksessa työnnetään sisään tutkittavan emättimeen.

Jenni jännitti koko vartaloaan ja puristi kätensä nyrkkiin. Lääkäri kehotti häntä jälleen rentoutumaan ja pian tytön lihasjännitys vaimenikin selvästi.

Hän työnsi tutkimusvälineen hitaasti sisään Jennin emättimeen. Se tuntui vähän kylmältä, mutta Jenni kokosi kaiken keskittymiskykynsä ja pysyi liikkumatta.

”Ihan hyvältä näyttää. Limakalvoissa ei ole mitään poikkeamia. Entäpä kohdunsuu… hyvä”, kertoi lääkäri näyttäen hänkin keskittyvän työhönsä varsin huolella.

Hän teki vielä pikaisen tarkistuksen ja ryhtyi sitten vetämään tutkimusvälinettä ulos emättimestä yhtä hitaasti ja samassa asennossa kuin mitä oli sen asettanutkin. Jenni henkäisi syvään ja vaikutti hieman helpottuneemmalta. Hän tunsi taas pientä kihelmöintiä jalkovälissään.

”Tunnustelen seuraavaksi kohdun asennon ja munasarjat”, ilmoitti lääkäri.

Hän levitti jälleen Jennin häpyhuulia ja työnsi sitten varovasti kaksi sormeaan sisään tytön emättimeen.

”Uuhh…” voihkaisi Jenni samalla kun tunsi lääkärin sormien työntyvän sisäänsä.

”Rauhallisesti vaan, Jenni. Ethän vaan tunne mitään erityistä kipua?” varmisti lääkäri kysymällä voihkaisun aiheuttamaa mahdollista syytä.

”Uuum… en”, mumisi Jenni niin hiljaa, että lääkäri sai vastauksesta juuri ja juuri selvän.

Hän liikutteli sormiaan tytön emättimessä ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Sitten vähän taakse ja sitten vähän eteen tunnustellen järjestelmällisesti emättimen seinämiä ja syvällä tuntuvaa kohdunsuuta. Jenni oli sulkenut silmänsä ja mumisi aika ajoin jotain, mistä ei oikein tahtonut saada selvää. Vaikutti siltä, että Jennin tutkimuksen alussa tuntema seksuaalinen jännitys oli asteittain muuttumassa kohti seksuaalista kiihotusta. Sisätutkimuksessa lääkärin sormien liike saattaa stimuloida herkkiä tuntoalueita emättimen seinämissä, kohdunsuussa ja munasarjoissa, mikä voi aiheuttaa kiihottavan tunteen.

”Oooh… uumm”, voihki Jenni tasaisesti aivan kuin vanhan kelanauhurin nauha olisi jumittunut paikoilleen toistaen samaa pätkää yhä uudestaan ja uudestaan.

Jenni tunsi, että hänen jännityksensä oli vähitellen laukeamassa ja muodostumassa nyt joskikin paljon voimakkaammaksi mielihyväksi. Kihelmöinti tuntui vaan voimistuvan ja hänen hengityksensä kiihtyi. Hän oli kiihottunut. Voi ei, ei kai tässä! Hänen pitäisi rauhoittua, hänen pitäisi asettautua ja hänen pitäisi…

Mutta se oli mahdotonta. Hän avasi välillä silmänsä ja huomasi, kuinka hänen näkökenttänsä oli oudon epätarkka, ehkä vähän samea. Kirkas tutkimusvalokaan ei näyttänyt enää niin kirkkaalta. Hän tunsi olevansa jossain kaukana. Mutta todellisuus pyrki väistämättä esiin kuvitelmien varjoista. Hän oli gynekologin vastaanotolla tai ei siis gynekologin, vaan lääkärin, jonka luona hän oli käynyt joskus lapsena korvatulehduksen takia. Tämä olisi mielettömän noloa! Hänen olisi lopetettava, mutta ei… vaan taas…

”Uumm… uumm…”

Myös lääkärillä oli omat ongelmansa. Hän ei ollut voinut kuvitella, että Jenni reagoisi tutkimukseen näin voimakkaasti. Hän tunsi housujensa etumustaan väkisinkin kiristävän katsellessaan tytön reaktioita lopullisen orgasmin rajamailla. Pitäisikö hänen lopettaa?

Jennin liikehdintä ja ääntely olivat hallittua, vaikka hänen sisällään roihusi tuli. Hänen hengityksensä väli tiivistyi jo melkein olemattomiin. Hän tunsi sykkiviä pisteitä koko kehossaan, kunnes lopulta kaikki hidastui aivan kuin filmi olisi menossa juuri poikki. Aika tuntui pysähtyvän.

”Näyttää normaalilta. Kaikki on kunnossa”, havahtui Jenni äkkiä näihin sanoihin ja avasi silmänsä.

Lääkäri katsoi häntä silmiin ja nousi samalla ylös jakkaralta.

”Voi ei”, Jenni melkein huudahti tajuten todellisuuden.

”Ei siinä mitään. Tutkimus on ohi”, sanoi lääkäri ja hymyili hänelle.

Jenni tuntui olevan vieläkin muissa maailmoissaan ja lääkäri päätti odottaa hetken. Hän auttoi tämän jälkeen Jenniä nostamaan tämän kantapäät pois jalkatuista ja nousemaan istuvaan asentoon tutkimuspöydän reunalle. Jenni pyöritti päätään vähän sekavanoloisena, mutta terästäytyi nopeasti.

Miten noloa! Hän oli saanut orgasmin lääkärin tutkimuspöydällä!

Jenni vilkaisi vaivihkaa lääkäriä, joka oli juuri riisumassa tutkimushansikkaitaan pois käsistään. Hän ei vaikuttanut mitenkään oudolta, mutta olihan hänen täytynyt tämä havaita. Tietenkin oli.

”Niin, kaikki oli ihan OK. Mutta nyt siihen, miksi alun perin oikein tulit tänne”, sanoi lääkäri ja katsoi Jenniä, joka vaikutti edelleen hämmentyneeltä.

”Se jäykkäkouristusrokotus…”, jatkoi lääkäri.

”Niin tietysti”, vastasi Jenni suunnaten katseensa lattiaan.

”Käy siihen vielä vatsallesi”, ohjeisti lääkäri ja otti käteensä valmiin ruiskeen.

Jenni nousi ensin ylös seisomaan lattialle ja asettautui sitten tutkimuspöydälle vatsalleen. Vahapaperi hänen paljaiden rintojensa ja vatsansa alla tuntui hieman kostealta. Lääkäri käski Jennin olla liikkumatta, pyyhki desinfioidulla kankaalla alueen Jennin oikeasta pakarasta ja työnsi terävän neulan ihon alle. Jenni voihkaisi tuntiessaan pistoksen takapuolessaan. Lääkäri ruiskutti aineen tytön verenkiertoon ja veti neulan ulos.

”Asia kunnossa. Voit nyt varmaankin pukeutua”, sanoi lääkäri, vaikkei hänellä sinällään ollut mitään sitä vastaan, että olisi katsonut Jennin alastonta vartaloa vielä pidempäänkin.

Jenni nousi ylös ja puki ylleen nopeasti. Ensin pikkuhousut, sitten rintaliivit ja lopulta muut vaatteet. Lääkäri kyseli samalla joitakin merkityksettömiä kysymyksiä, joihin Jenni varsin kiusaantuneena vastasi yleensä yhdellä sanalla. Vihdoin hän oli täysissä pukeissa ja valmiina lähtemään.

”Muistathan tehdä merkinnän tuosta pistoksesta rokotuskorttiisi, ettei se vaan unohdu”, muistutti lääkäri kaiken varalta.

”Joo, teen kyllä”, vastasi Jenni.

”Hyvää matkaa sinne Brasiliaan”.

”Kiitos”.

”Ja kerro toki terveisiä äidillesi”, jatkoi lääkäri avatessaan Jennille tutkimushuoneen oven käytävään.

”Kerron. Kiitos ja hei hei”, sanoi Jenni ja poistui huoneesta katsomatta lääkäriä silmiin.

Vai vielä terveisiä, ajatteli Jenni, kun hän oli viimeinkin päässyt ulos. Hän ei varmasti kertoisi. Tai voisi ehkä kertoakin, muttei ikinä sitä, mitä tutkimushuoneessa oli todella tapahtunut.