pikkunarttu

Kello läheni kolmea. Vilkuilin sitä hermostuneena, hikipisarat nousivat kaulalle ja sydämeni tuntui pyrkivän kurkun kautta ulos. Luennoitsija jatkoi loputtomalta tuntuvaa puhetta ryhtilinjoista, grideistä ja kuinka joskus ammattilaisetkin haksahtavat käyttämään filttereitä.

Lopulta tiesin, että minun oli pakko lähteä. Olin menossa tapaamaan ensimmäistä kertaa Masteriani, tai ainakin tulevaa sellaista. En voisi myöhästyä, se olisi anteeksiantamatonta. Pian olisi pakko lähteä. Yritin pujahtaa huomaamatta luokasta ulos, mutta tietysti matkalla törmäsin muutamaan tuoliin ja sain luennoitsijan katsomaan minuun paheksuen. Yritin luoda kasvoilleni anteeksipyytävän hymyn, mutta lopputulos oli vähintäänkin väkinäinen.

Huokaisin astuessani luokasta ulos. Pulssini kiihtyi, kun ajattelin, minne olin menossa. Peitetarinani oli, että minulla olisi palaveri asiakkaan kanssa. Toivoin, että tarina olisi vedenpitävä. Kenkieni korot kopisivat tyhjällä käytävällä, kun yritin kävellä ja pukea samanaikaisesti. Toivoin, että hissi olisi samassa kerroksessa. Ei ollut. Odotusaika tuntui ikuisuudelta.

Ulkona oli viileä talvinen ilma, jännitys katosi hetkeksi, kun hengitin raikasta ilmaa ja siristelin ulkoilman kirkkaassa valossa – olinhan viettänyt koko päivän näyttöpäätteiden kelmeässä valossa muiden kaltaisteni kanssa.

Vilkaisin Raatihuoneen kelloa, pelko ja jännitys takertuivat kurkkuun, olin sittenkin varannut liian vähän aikaa kävelläkseni tapaamispaikaksi ilmoitettuun kahvilaan.

Joten juoksin.

Juoksin alas viettävää katua, kenkäni eivät todellakaan olleet luodut talvipakkasilla juoksenteluun, joten tasapainottelu oli työlästä. Iltapäiväruuhkassa tulin varmasti tönineeksi muutamia ihmisiä, mutta halusin antaa hyvän ensivaikutelman, tottelemattomuus olisi rangaistavaa.

Juoksin viimeiset portaat ylös, kyljessä pisti hiukan ja kasvoni tuntuivat punottavan. Pysähdyin nurkan taakse hetkeksi ja vedin henkeä.
Kun saavuin kahvilaan, pettymyksen ja hämmennyksen aalto pyyhkäisi ylitseni. Katseeni kiersi pöydät läpi, enkä nähnyt häntä. Tuskin voisin olla häntä tunnistamattakaan? Olin kaksi minuuttia myöhässä kännykkäni kellon mukaan, entä jos hän olikin jo lähtenyt?
Käännyin ympäri ja näin hänen tulevan kahvilan kassalta, kädessään kupillinen mustaa kahvia. Olin valtavan helpottunut ja onnellinen, silmäni kostuivat liikutuksesta enkä saanut sanaakaan suustani.

”Olen hiukan myöhässä”, sanoin hiljaisella äänellä. Yritin saada hengitystäni tasaantumaan.
Hän katsoi kelloaan; se oli kolmea minuuttia yli kolmen.

Istuimme pöytään ja katselimme toisiamme. Tunsin oloni todella ujoksi, hänen läpitunkevat silmänsä tuntuivat lävistävän minut. Hän näytti paremmalta kuin valokuvissaan – pitkä, musta nahkatakki, pieni parta, sileäksi ajeltu pää. Valokuvissa hänen kasvonsa olivat olleet vakavat, ilmeet suorastaan julmia. Nyt sama henkilö istui minua vastapäätä tavaratalon kahvilassa ja aiheutti minulle suurta kiusausta kosketella hänen silmiensä ympärille muodostuvia pienenpieniä naururyppyjä ja hyväillä sileää ja kaunismuotoista päätä.

Hän vaikutti tyytyväiseltä minuun. Hän piti siitä, kun poskillani oli yhä punaiset täplät juoksemisesta, hän piti siitä, kun silmäluomeni alkoivat räpsyä kiivaasti joka kerta, kun nolostuin hänen puheistaan. Erityisesti hän piti siitä, etten voinut peitellä ilmeistä kiihottuneisuuttani istuessani siinä peitellen käsieni tärinää. Sydämeni tykytti kiivaasti joka kerta, kun kohtasin hänen katseensa. Hän tarkkaili minua herkeämättä, enkä kyennyt peittämään häneltä mitään. Olin valtavan hermostunut, mutta samalla rakastin jokaista hetkeä.

Tunsin kuin suuri valomainos ”Syyllinen!” olisi ripustettu pääni yläpuolelle, keskustelumme ei voinut näyttää ulkopuolisen silmiin viattomalta. Yhdistelmä näytti väkisinkin huvittavalta, aikuinen mies täysin tyynenä, ajoittain naurahdellen ja nuorelta näyttävä tuolillaan kiemurteleva ja punasteleva tyttö. Keskustelun aihe ei takuulla ollut vallitseva säätila. En ollut koskaan keskustellut tämänkaltaisista asioista näin julkisesti – saatikka julkisella paikalla. Hän halusi tietää, minkälaisista asioista nautin, ja millaisilla leluilla olin aiemmin leikkinyt. En osannut sanoa juuri mitään, sillä olin ollut aivan liian arka ostaakseni minkäänlaisia leluja itselleni, kokemuspohjani oli varsin suppea.

Kun hän sai kahvikupillisensa juotua (olin ollut liian hermostunut muistaakseni ottaa mitään itselleni), hän ilmoitti, että lähdemme kävelylle. Hän ohjasi minut kohti liikettä, jossa en olisi osannut kuvitella vierailevani lähes tuntemattoman miehen kanssa. Kauppa oli pullollaan mitä kummallisimpia välineitä, joista monien käyttötarkoitus oli minulle vähintäänkin epäselvä. Myynnissä oli järjettömän kokoisia mustia ja kumipintaisia sauvoja, nestemäistä lateksia, suukapuloita, nipistimiä nänneihin ripustettaviksi… olin niin hukassa niiden tavaroiden keskellä.

Hän kysyi, mitä haluaisin, jos saisin valita mitä tahansa kaupasta. Valitsin pienikokoisen, perhosen muotoisen vibraattorin klitorikselle. Se vaikutti vähiten huolestuttavalta tuotteelta kaikkien niiden jännittävien ja pelottavien esineiden joukossa.

Kävimme huimaavan monessa liikkeessä – en olisi osannut kuvitella koko kaupungissa olevan niin montaa. Minusta tuntui, että niistä jokaisessa hänet tunnettiin. Ja minua katseltiin hymyillen. Tunsin oloni samanaikaisesti sekä typeräksi että ylpeäksi. Minusta oli hauskaa tutkia ja kokeilla kaikkea hänen kanssaan, enkä enää ollut lainkaan hermostunut. Viihdyin hänen seurassaan. Aika oli kulunut kuin siivillä. Lähdimme kävelemään kohti asuntoani ydinkeskustan laidalla.

Pysähdyimme suutelemaan katulampun alla. Suudelma alkaa pehmeästi, mutta painaudun häntä vasten suudellen kiihkeästi. Hän työntää minua kauemmaksi ja katsoo minuun hymyillen. Jatkamme kävelemistä puiston läpi. Puiston korkeimmalla kohdalla, josta näkee järvelle saakka, hän pysäyttää minut jälleen.

Henkäisen yllättyneenä, kun hän avaa housujeni napit ja työntää viileän kätensä takkini alle housuihini. Hän päästää matalan naurahduksen huomatessaan, että olen kostunut ylös klitorikselle saakka. Äkkinäisesti hän työntää sormensa sisääni ja vinkaisen ja takerrun tiukemmin hänen hartioihinsa. Hän hymyilee, kun kiemurtelen kiimaisena häntä vasten kun hän kiusoittelee klittaani pehmeästi. Täysin yllättäen tunnen tuttua kihelmöintiä koko kehossani – äkkiä saan valtavan ja päihdyttävän voimakkaan orgasmin. Tarraan pienillä käsilläni häneen kouristellessani voimattomana hänen sylissään. Jalkani ovat heikot, en pysy pystyssä vaan nojaan häneen huohottaen ja nyyhkyttäen onnellisena.

”Luulin, ettei sinun pitänyt saada helposti”, hän toteaa naureskellen, sillä niin olin kertonut hänelle aiemmin illalla.

Katsoin häneen hymyillen: “Niin minäkin luulin... kiitos..”

Seisoimme paikallamme pimeässä hiljaisessa puistossa, tuuli vonkui vanhojen lehmusten oksistoissa ja lumihiutaleet leijuivat hiljalleen alaspäin. Puisto oli 1800-luvulla ollut von Nottbeckin suvun yksityisomaisuutta, ja se oli täynnä vanhoja portteja, muurinpätkiä sekä hylättyjä rakennuksia. Se oli hyvin kaunis ja sokkeloinen, kesäisin yksi suosikkipaikkojani kaupungissa. Tämän jälkeen pystyisin tuskin koskaan hymyilemättä kävelemään sen läpi.

Jatkoimme matkaa hitaasti, polviani heikotti yhä. Ajoittaisia koiranulkoiluttajia ja lenkkeilijöitä meni ohitsemme. Ohitimme vanhan varastorakennuksen vuosisadan vaihteesta, kun kuulin hänen pehmeän vaativan äänensä:

”Pysähdy tähän.”

Joten pysähdyin.

Hän tarttui hiuksiini ja työnsi minut vasten vanhaa punatiiliseinää. Sydämeni hypähti pelosta ja jännityksestä. Huokaisin ja suutelin häntä kiihkeästi, kehoni huusi hänen vaativaa kosketustaan.
Hän käänsi minut ympäri ja työnsi minut vasten seinää, huurteinen tiiliseinä tuntui karhealta vasten kuumottavaa poskeani.

“Kumarru, pikku narttuni”, hän komensi.

Hän nosti talvitakkini helmaa ja laski housuni nilkkoihin saakka. Saatoin tuntea hänen tutkivan katseensa ja parkaisin kun hän läimäytti paljasta ihoani kämmenellään. Vapisin kylmästä ja pelkästä kiihottuneisuudesta.

En nähnyt lainkaan, mitä hän teki tai katseliko hän minua. Nojasin vasten seinää ja odotin. Yritin kuunnella ääniä, jotka kertoisivat, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Odotus oli piinaavaa. Hän selkeästi piti minun yllättämisestäni, sillä täysin odottamatta hän työntyi syvälle sisääni voimalla ja parkaisin kivusta ja nautinnosta. Levitin jalkojani leveämmälle ja työnsin peppuani häntä vasten. Hän nai minua kiduttavan hitaasti, tunkeutuen syvälle. Hän tuntui niin hyvälle, valokuvat eivät todellakaan olleet valehdelleet…

Hän nopeutti tahtia, yritin pysyä mukana rytmissä ja tuottaa myös hänelle samankaltaista nautintoa kuin itse koin. Seisoin varpaillani, selkäni oli kaarella, sormeni lähes tunnottomat kylmään seinään takertumisesta. En kyennyt muuta kuin huutamaan nautinnosta, vaikka kiinnijäämisen pelko oli suuri.

Luulin, että pyörryn, nautinto alkoi muuttua ennemmin kivuksi, kurkkuni oli käheä, polviani heikotti, sormiani kivisti kylmästä. Hän jatkoi ja kuulin naurun hänen äänessään kun hän kysyi:

”Kestätkö enempää?”
“Ei enempää.. en kestä enempää.. ole kiltti..”, sopersin vastaukseksi.

”Haluathan olla kunnollinen pikku narttu herrallesi?” hän kysyi tarraten lujasti hiuksiini kädellään.
Vingahdin kivusta ja nyökytin vastaukseksi. Hän vetäytyi tuskastuttavan hitaasti ulos saaden pilluni kouristelemaan sen ympärillä.

Hän käänsi minut hiuksista kiinni pitäen polvilleni maahan, jossa eteeni aukesi näkymä, joka sai minut vetämään henkeä hämmästyksestä. Hän oli yhä kovana, kosketin sitä sormillani ja hän värähti nautinnosta. Suutelin hänen kullinsa kärkeä, pyörittelin kieltäni sen ympärillä ja leikittelin. Koetin saada sitä mahtumaan syvälle suuhuni, mutta se oli vaikeaa. Imin ja nuolin niin hyvin kuin vain osasin, halusin niin kovasti miellyttää ja palvella uutta herraani.

Hän työnsi itseään syvemmälle suuhuni, leukaani sattui ja vaativa kulli suussani työntyi syvemmälle ja syvemmälle.

”Oikein hyvä suu… oikein kunnon narttu” hän huokaili pidellessään päätäni ja tukisti hiuksiani lujaa. En yleensä sietänyt miehiä puhumassa rivoja, suomen kielellä kaikki kuulosti niin rumalta ja mauttomalta. Jokaista hänen sanaansa janosin ja ne saivat minut haluamaan palvella häntä paremmin.

Sama jatkui ajan, joka tuntui ikuisuudelta, leukani kipu lävisti koko pääni ja säteili selkään saakka, polveni olivat lumesta märät ja aloin voida huonosti kun hän tunkeutui joka kerralla syvemmälle suussani.

Kohta hän nosti minut vapiseville jaloilleni ja minä katsoin häneen surullisena.

”Enkö miellyttänyt sinua, herrani?”

Hän purskahti nauruun ja syleili minua. Tunsin oloni naurettavaksi, ja silmäni kostuivat surusta ja kiukusta. Kun hän naurultaan kykeni, hän kertoi, kuinka yksikään nainen ei ole saanut häntä tulemaan tuolla tavoin. Hän silitti päätäni ja suukotti kertoen kuinka tyytyväinen oli minuun.

Enkä ollut koskaan ollut yhtä tyytyväinen.