C-osaston mies

Pääkonttorin osastopäällikköä sanottiin ”v-mäiseksi mieheksi”, "uudestisyntyneeksi Lammioksi". Sitä hän tosiaan oli, maankuulu simputtaja. Mutta meille oman linjansa puurtajille hän oli selkänoja, jonka tukeen ja turvaan saattoi luottaa. Koville jouduimme mekin, ja välillä joku hommansa tuhrinut vedettiin kölin ali. Olen minäkin sen kokenut. Mutta sen jälkeen palattiin taas normaaliin päiväjärjestykseen. Kukaan omasta väestä ei tietääkseni ole jäänyt kantamaan kaunaa näistä ilkeistä kurinpalautuksista.

Joka kesä oli johtajan vetämä viikon kurssi meille osastomuurahaisille. Sinä kesänä järjestelyvastuu sattui meille, ja panimme parastamme. Jo talvella olin alkanut valmistella omaa raporttiani, jolla aioin lyödä itseäni läpi ja saada ylennyksen päällikkökuntaan. Olin sen mielestäni jo enemmän kuin ansainnut.

Kurssi oli tiukka, kuten tavallista, ja paikalleen juuttunut helleaalto pisti meidät hikoilemaan. Niinpä mieleeni välähti ajatus siepata johtajan huomio ja kiitollisuus hetkeksi itselleni. Meillä oli kesämökki maaseudulla parinkymmenen kilometrin päässä. Voisin kutsua johtajan sinne päivän päätteeksi saunomaan ja samalla esitellä hänelle vaimoni ja kaksi pientä lastamme. Jossain sopivassa välissä ottaisin vaivihkaa puheeksi raporttini ja kysyisin johtajan mielipidettä siinä esitetystä sektorin uudelleen järjestelystä.

Ajatus saunomisretkestä oli johtajan mielestä mainio, ja niin pakkauduimme autooni eväitten kanssa. Johtaja oli jossain välissä haetuttanut kukkia vaimolleni, joka otti ne punastuen vastaan. Lapset katselivat uteliaina vierasta setää, jolla oli sanottavaa heillekin.

Mökki on vaatimaton, mutta kauniilla, rauhallisella paikalla. ”Kyllä täällä kelpaa kesää vietellä”, johtaja ihasteli ja siristeli silmiään. Vaimolla oli kevyt, kesäisen tyköistuva leninki, joka mukavasti toi esiin vartalon muodot. Vaimo oli lasten saannin myötä komistunut, naisistunut entisestään, minkä panin tyytyväisenä merkille.

Lapset olivat painuneet rantaan laivojaan uittamaan, ja sinne mekin johtajan kanssa laskeuduimme. Johtaja halusi uimaan, totta kai, ja ehdotti, että mentäisiin kaikki.

Se oli osoitettu vaimolle, joka siihen sopivasti tuli, vastaamaan johtajan kysymykseen uimahousuista. Hänellä kun ei sellaisia ollut mukanaan. ”Mutta ei kai niitä täällä tarvita?”

”Ei”, vaimo vastasi, ja räpytteli silmiään. Emmehän me täällä mökillä käyttäneet.

Riisuuduimme ja kahlasimme johtajan kanssa veteen odottamaan vaimoa. Hän oli jäänyt kokoamaan tukkaansa päälaelle. Sitten hän tuli, kädet ristittynä rintojen peitoksi.

”Parempi on noin ilman nästyykiä”, johtaja nyökytti hyväksyvästi päätään ja silmäili vaimoani. ”Näin perheen kesken vallankin”, johtaja jatkoi ja iski minulle silmää.

Täytyy tunnustaa, että sydän hakkasi, ja varmaan vaimollakin. Mutta kaikki oli mennyt juuri niin kuin pitikin. Tarkoitukseni oli tuottaa johtajalle silmän ja mielen iloa, muistamisen arvoisia tuntemuksia.

Niinpä rentouduin ja annoin asioiden sujua omalla painollaan.

Uimasta tultuamme aloimme valmistaa ruokaa. Vaimo kokosi salaatin, minä kuorin perunat ja johtaja valmisteli grillin. Hän lupasi hoitaa ”lihan kääntämisen”, oli kuulemma ”siinä vallan mestari”.

Johtaja oli koko ajan äänessä, jututti ja nauratti lapsiakin. ”Tuossa iässä ne ovat parhaimmillaan”, hän ihasteli. ”Luovia ja uteliaita.”

”Utelias saa olla aikuinenkin”, johtaja jatkoi ja kyseli minusta ja vaimosta. ”Vai myyntipuolelta sinä hänet nappasit”, johtaja oli moitiskelevinaan. ”Noin maukas pala firmalta yksityiseen käyttöön.”

”Sitä sanotaan kuormasta syömiseksi”, johtaja heristi minulle sormeaan. ”Mutta onneksi olkoon kumminkin, ja sanon näin erityisesti miehenä.”

Vaimo punastui taas ja heitti johtajalle viehättävimmän hymynsä. Emme olleet pukeutuneet uimasta tultuamme, ja vaimo loi minuun välillä silmäyksiä. Se tarkoitti: vieras tuijottelee. Sitä hän tosiaan teki. Niinpä vaimo kääntyili sivuttain johtajaan, piti reisiään tiukasti yhdessä. Pyöreässä pehmeydessään. leveine lanteineen, tukka koottuna ylös päälaelle vaimo oli oikein edustava pakkaus.

Tuijotus tekisi hyvää, vaimon tietoiseksi avuistaan.

Pistin saunan lämpiämään ja tein samalla inventaarion vieraastamme. Johtaja oli nelissäkymmenissä. Leuka oli eteenpäin työntyvä, poskipäät leveät. Pistävästi tuijottavat silmät olivat lähellä toisiaan. Johtajalla oli kilpaurheilutausta, tiedettiin. Joku oli tutkinut pokaaleja johtajan kotivitriinissä. Poikapainia ja hiihtoa. Maakuntaviestissä johtaja vastasi yhä entisen kotipitäjänsä ikämiesosuudesta, piti suorituskuntoa yllä. Nytkin hän kaipasi mökilleni rekkiä tai renkaita. ”Niissä pitää istumatyöläisen riippua ja rimpuilla.”

Johtajalla ei riippunut, mutta ei järin rimpuillutkaan. Juuri ja juuri uskalsi vilkuilla, kuinka mörkömäinen pamppu nyökki ja tutisi liikkeiden tahdissa, ilmavasta vapaudestaan nauttien. Terska oli julkean paljas, aikamiehen kokoiset kivekset venyivät kannikkeissaan.

Kurkistin omaa elintäni. Sekin oli hereille turvonnut, hyrisi hyvää oloaan. Oli vääjäämätöntä, kutkuttavan kohtalokasta olla sillä tavalla peittelemättä mitään. Nähdä, ja näyttää omansa.

Saunassa todettiin, että kesä oli ja valoa riitti, mutta kello kävi. Niinpä päätettiin jäädä mökille yöksi. Kaupunkiin ehtisi aamullakin, ja johtaja voisi rauhassa saunoa. Minäkin saatoin kopata kouraani siiderin kylmälaukusta, ottaa raikkaat huikat. Raporttikin oli vielä ottamatta kehiin.

Johtaja tiedusteli mahtuuko sopivaisuuden sääntöihin, jos hän pesisi emännältä selän. Minulle se sopi, ja vaimokin mukautui tilanteeseen. Asiallisesti johtaja tehtävän hoiti, ei mennyt ”isännän reviirille”, kuten hän kuulutti. Lauteilla johtaja tuttavallisesti istahti vaimon viereen ja vei kätensä tämän selän taakse. Vaimon jähmettyneestä ilmeestä päättelin, että pakaroita hieroskeltiin.

Johtaja viihtyi, ja se oli tärkeintä. Lasten mitta alkoi tulla täyteen, ja vaimo vei heidät mukanaan mökkiin. Normaali nukkuma-aika oli jo ohi. Vaimo on siitä niin tarkka.

Jäätiin johtajan kanssa kahden, ja otin toisenkin siiderin. Johtaja tunnelmoi, kuinka hellyttävä näky on lapsistaan huolta pitävä äiti. ”Eikä ole äidissäkään virhettä”, johtaja jatkoi. ”Kaikki mitat täyttyvät. Hänestä pitäisi tehdä valos malliksi tulevia äitejä varten.”

”Kuule”, johtaja innostui. ”Sinulla on varmaan alastonkuvia vaimostasi. Anna yksi minulle, muistoksi.”

”Ei ole sellaisia kuvia”, sanoin totuudenmukaisesti. ”Mutta täytyy ottaa. Lähetän sen sitten aikanaan.”

Lyötiin kättä päälle, kuin suurenkin sopimuksen sinetiksi.

Vaimo vilkaisi meihin huolestuneena, kun pyyhkeet vyötäisillä tulimme mökkiin. Vaimolla itsellään oli lyhyt vaaleakukallinen mökkiyöpaitansa. Se jätti reidet paljaiksi, ja kirvoitti johtajalta kompakysymyksen. Firmassa olimme kuulleet sitä jo kyllästymiseen asti.

”Mitä on minihameen määritelmä venäjäksi”, johtaja kysyi vaimolta. Vaimo ei tiennyt. ”Minimum materialnii, maksimum informatsii”, johtaja vastasi, ja sai vaimolta urhean hymyn.

Vaimon ongelmana oli nukkumisjärjestys. Mihin pantaisiin vieras? Saunan eteinen penkkeineen oli vaimon mielestä liian tyly yösijaksi, ja samaa mieltä olin minä.

”Mutta ei hätää, mahdutaan me laverillekin”, ehdotin. Olin sitä jo saunassa pohtinut. Laverissa oli leventämismahdollisuus, ja yhdessä tuumiin saimme siihen lisää leveyttä puolisen metriä.

”Sopu sijaa antaa”, johtaja myhäili. ”Makeamman unen saa, kun on vieressä toisen lämmin kylki.”

”Hehe”, vaimo naurahti. Hän oli huojentunut majoitusratkaisusta, pujotti lisäpeittoa pussilakanan sisään.

Niin asetuimme peittojen alle, vaimo keskelle. Hän makasi selällään, kattoon tuijottaen. Eikä meitä muitakaan nukuttanut. Johtaja jotenkin oudosti liikehti, ja vaimokin. Sama uudelleen. Terästäydyin. Johtajan käsi oli jahdissa. Liikkeet ja peiton kahina paljastivat.

Taas. Vaimo oli nostanut polvet koukkuun, mutta johtaja yritti uutta kautta. Vaimo kiemurteli, tirskahti tukahtuneesti.

Oli taas hiljaista. Johtajan silmänvalkuaiset välähtelivät vaimon pään takana. Uusi kuhina alkoi.

”Vaimosi ei anna pidellä”, johtaja nosti päätään ja katsoi suoraan silmiini. ”Eikö anna”, sanoin niin viattomasti kuin pystyin. Olin järkyttynyt, lamaantunut, mutta mielihyvänsävyisesti. Erektiota pukkasi. Saunassa, kun alastonkuvasta puhuttiin, se oli ollut jo tulollaan. Johtajakin taisi huomata, mikä tuntui yhtä nololta kuin kiihottavalta.

Taas oli johtajan käsi liikkeellä. Peiton kuhmura ryömi vaimon vatsan päälle, pysähtyi. Vaimo antoi sen olla.

Pidätin hengitystä, ettei lumous rikkoontuisi, häiriintyisi. Peiton kahina jatkui.

”Älä sinne mene”, vaimo korotti varovasti ääntään. ”Mitä”, johtaja oli ihmettelevinään. ”Siellähän se paras paikka on.”

”Heheheh”, vaimolta pääsi. Käsisotaa käytiin, torjuntataistelua. Johtaja nosti taas päätään, katsoi minuun. ”Vaimosi ei anna tunnustella tavaraa.”

”Eikö anna”, olin yllättyvinäni ja kuiskasin vaimon korvaan. ”Anna vähän pidellä.”

Oli pitkään hiljaista, lähes hiljaista. Vaimo tuijotti kattoon. Peiton muhkura liukui vaimon vatsalla, reisillä ja reisien välissä, aloitti uuden kierroksen. Johtaja oli noussut kyynärpäänsä varaan ja katsoi vaimoa, välillä minua. Käsi hieroi häikäilemättä vaimon herkintä paikkaa.

”Eikös leikittäisi kukkaa ja mehiläistä”, johtaja ehdotti paksulla matalalla äänellä.

Se herätti minut, säikäytti pahimman kerran. Tajusin, että en ollut osannut varautua. Meidän ei pitänyt jäädä mökille yöksi, ainoastaan saunoa. Kondomit olivat kaupungissa, yöpöydän alimmassa laatikossa.

Kesti jonkin aikaa löytää oikeat sanat ja saada ne ulos suustaan.

”Mitä?” Johtajan äänessä kuului selvästi erottuva kireys. ”Naimaanhan tänne tultiin!”

Teki mieli vajota maan alle. Olin töpeksinyt kerta kaikkiaan. Sillä mikäpä nyt olisi ollessa… Oli pahaenteisen hiljaista.

”Voisinhan minä tulla vähän käväisemään”, johtaja ehdotti jo lauhtuneemmin, katsoi meitä vuoron perään. ”Kyllä tämänikäinen mies jo osaa. On sitä oltu myyjättärien kanssa ennenkin.”

”Oletko sitten varmasti varovainen”, vaimo kysyi, enkä ollut uskoa korviani. Enkä silmiäni. Vaimo oli noussut istumaan ja sujautti yöpaidan yltään. Se oli jo noussut kainaloihin. Rinnat vaan heilahtivat, ja sen huomasi johtajakin.

”Herrajumala, mitkä tisut”, johtaja henkäili. ”Ei noita saisi piilossa pitää, vaan tuoda näytille.”

”Esillähän ne on olleet koko päivän”, vaimo sirkutti ja piti käsiään suojana. Johtajan sormet kutittivat.

Johtaja potkaisi peiton yltään. ”Katsos, mitä ne saivat aikaan”, hän sanoi. Vaimo kurkisti, vilkaisi minuunkin kuin anteeksi pyytäen.

”Miksi sitä teillä kutsutaan”, johtaja uteli vaimolta, ja vaimo vilkaisi taas minuun. ”Erektioksi”, vaimo vastasi kuuliaisesti.

”Kokeile vaan kädelläkin”, johtaja kehotti, ja vaimo kokeili. ”Ohhoh”, hän naurahti ja heilautti hiuksiaan. Niissä tuoksui sauna, järvivesi.

”On sinulla hekumallinen vaimo”, johtaja madalsi taas ääntään, vilkutti silmiään. ”Te olette varmaan joka ilta yhdessä.”

”Ei ihan joka ilta”, vaimo tarkensi. Hän oli heittäytynyt selälleen ja levittänyt reitensä johtajan kädelle, joka hiveli hellästi karvaista vakoa. Vaimon vatsa aaltoili, lantio liikkui, nosti häpyä miehen käteen.

”Minä teen sellaisen kohteliaisuusvierailun”, johtaja ilmoitti ja kävi vaimon reisien väliin. Vaimon käsi pujahti vaistomaisesti apuun. Siellä häämötti julman näköinen käyrä. Mukulat kiikkuivat raskaina, toinen alempana toista.

”Ohjaa se sisään, mutta selosta samalla”, johtaja määräsi. ”Mitä”, vaimo havahtui, räpytteli silmiään. ”Selosta sisälle vienti”, johtaja kertasi. ”Että miltä tuntuu, mutta omin sanoin, niin kuin koulussa ennen vanhaan uskonnon läksy.”

”Heheh”, vaimo naurahti, mutta yritti. Eihän siitä mitään tullut, ja se huvitti meitä kaikkia. Hampaat vaan välkkyivät kesäyön hämyssä. Mutta sisässä juntta oli. Vaimo meni totiseksi, ja niin johtajakin.

”Tuntuuko herkältä”, johtaja kuiskasi, ja vaimo vastasi tuntuvan. ”Niin minustakin”, johtaja jatkoi ja katsoi minuun. ”Minä tunnistan rouvasihmisten herkkureiän. Avioliitossa kouliintuu naiselle ahnas, napakka ote kikkeliin. Karisee se tyttömäinen ujostelu.”

”Niinhän siinä käy”, myötäilin ja siirryin ylemmäs, että johtaja näkisi erektioni. Ja kyllä hän sen noteerasi, tuijotti mietteissään. Toinen käsi hamusi vaimon pehmeää rintaa.

”Tämä on sitä kaikkein puhtainta iloa, saunapuhdasta”, johtaja kääntyi taas vaimon puoleen. ”Melkein kuin pyhää henkeä.” Hän liikutteli kaluaan edestakaisin. ”Tiu tau tulkku, hyvin luistaa hmh, hmh, hmh”, johtaja riimitteli, ja vaimo naurahteli, tiesi miten runo jatkuu. Siitä kertoi litsahtelu johtajan nytkytellessä pakaroitaan. Vaimo hyväili miehen kupeita, oli nostanut jalkansa ylös.

He olivat kuin mikäkin elävä patsas, elimistään yhteen saumattu. Vain johtajan pakarat liikkuivat, ja vaimon kasvot puolelta toiselle, hurmiossa, suu puoliavoimena. Välillä johtaja jytkäytti koko vartalollaan, ennalta varoittamatta, ja vaimolta pääsi kimeä, nautinnollinen ”ai-jai-jai”.

”Osaathan sinä varoa”, vaimo havahtui, ja mies vastasi matalalla murinalla. Hän oli kumartunut imemään vaimon kaulaa. Tekikö merkkiä? Vaimo vilkaisi minuun suurin silmin, ja nostin hänelle peukkua. Olin saanut varmuuteni takaisin. Tilanne oli hallinnassa.

”Kuinka tekeekin hyvää”, johtaja ähisi ja äkkiarvaamatta aloitti lujan, rytmikkään nainnin. Viisi, kuusi, seitsemän rivakkaa vetoa pohjaan asti, sitten kalu ulos. Siementä suihkusi sinne tänne vaimon vatsalle ja rinnoille.

Minultakin meinasi tulla saman tien. Piti nipistää silmät kiinni, irvistää, vetää hätäjarrusta.

”Apua”, vaimolta pääsi, ja tajusin, mitä se tarkoitti. Johtaja oli työntänyt kalunsa uudelleen sisään. Vaimo katsoi minuun silmät ympyriäisinä.

”Hei”, minäkin heräsin. ”Mitä nyt?”

Johtaja mulkaisi minuun otsa rypyssä. ”Mitäs luulet. Minä tulen yhdestä kerrasta vaan äkäiseksi.”

Syvä hiljaisuus. Johtaja oli tukevasti vaimossani juuri lauennut siitin paljaana. Ilmassa leijui tuttu, vankka, äitelä tuoksu. Aivot löivät tyhjää. Vaimo varmaan jo laski mielessään päiviä. Mikä aika kierrosta olikaan?

Pitäisikö minun ottaa ohjat käsiini ja käskeä johtajaa lopettamaan. Hah hah! Juuri kun mies on siellä, mihin oli koko illan pyrkinyt. Varmaan siellä jo uiskenteli muutama karkuun päässyt virkeä siimahäntä.

Enkä ollut edes päässyt esittelemään raporttia.

Mutta sehän on pelkkää paperia, minulle kirkastui, ja voipunut elimenikin virkistyi oitis. Ottaisin sanasta miestä. Johtaja oli luvannut olla varovainen, mutta pettänyt lupauksen. Vaimolla saattoi olla hedelmällinen aika tai sitten ei, minä olin joka tapauksessa saamassa otteen johtajasta.

Johtajan kivekset olivat pihdeissäni. Jos siemen itäisi, ylennys firmassa olisi taattu.

Katsoin riemuissani johtajaa, katsoin vaimoani ja kumarruin lähemmäksi. ”Jatkakaa vaan”, sanoin rauhallisella äänellä. Vaimon korvaan kuiskasin: ”Anna johtajan naida vapaasti emättimeen. Sinne se kumminkin haluaa.”