Vanha A

Sama tuttu tuoksu, sama tuttu värinä selkäpiissä, kun nousen pehmeän punaisen maton peittämiä portaita hotellin ravintolasaliin. Lukemattomat ovat ne jalkaparit, jotka vuosikymmenien myötä ovat näitä portaita kuluttaneet pienin tai suurin toivein, lohtua ja virkistystä elämäänsä etsien.

Monta kertaa me tänne vaimon kanssa livahdimme. Lapset olivat hyvässä hoivassa. Naapurin tyttö oli luvannut valvoa, että koulukirjat ovat repuissa valmiina aamua varten, hampaat pesty ja käyty ajoissa nukkumaan.

Äänten sorina kuului jo aulaan, orkesterissa viriteltiin soittimia. Oli hämyisä lauantai-ilta. Tarkoitus oli nauttia pari drinkkiä, ehkä kevyt iltapala, ja joka tapauksessa tanssia, nimenomaan tanssia.

Silloin oli elävää musiikkia. Pianon ympärillä oli kolmen, neljän miehen orkesteri. Vierasta kieltä taisi kuulla useammin kuin suomea.

Pöydissä hohtivat valkoiset liinat.

Minähän olen maalaispoika, vaikka kaupunkielämää on takana enin osa ikää. Vaimo oli maalta kotoisin hänkin, useimmat ihmiset olivat. Olen joskus kirjoittanut elämästäni pikku tarinan. ”Lahnan perkuussa” oli otsikko, jos joku sattuu muistamaan. Nimimerkkini oli ”Vanha A”, olkoon nytkin.

Saatiin oma pöytä hieman sivummalta. Joku puolituttu tervehti nyökkäämällä, taisi olla hiihtoseuran miehiä. Viereiseen pöytään asettui ryhmä opiston tyttöjä. Toistensa seurassa naiset pääsivät jo sisään.

Tarkoitus oli vaimon kanssa rentoutua, nauttia musiikista ja tanssia. Lattialla käytiin sopivasti hitaiden kappaleiden aikana, sillä minä en todellakaan ole mikään parkettien partaveitsi.

Vaimolla sen sijaan on luontaista rytmitajua, keinuvat lanteet ja kaunis hymy. Pian ne tuottivat tulosta, kohteliaan kumartajan pöytämme viereen. Annoin luvan mielihyvin. Vapauduin vastuusta, ja vaimo lattialla sai osaavissa käsissä käännähdellä molempiin suuntiin, näyttää taitonsa. Tuskin oli yksi tanssittaja hänet palauttanut, kun toinen jo taaempana valmistautui, vilkuili ympärilleen, ehtisikö ennen muita.

Siihen aikaan myyntimiehiä liikkui maakunnissa. Myytävää riitti, ja ostajia. Oli kierretty Vaasa, Jyväskylä, Kuopio, ja nyt oli meidän vuoromme. Ja vielä piti jäädä viikonlopuksi. Maaseudun miehet ehtivät vasta lauantaina asioilleen, metsäpalstan arvioiminen oli sovittu sunnuntaille tai sitten oli muuten vaan jääty, sovittu tutun isännän kanssa jokasyksyinen jänisjahti.

Juttuja kuuli, kun kauppamatkustaja istahti pöytäämme purkamaan sydäntään. Nyökkäilin ymmärtävästi.

Mutta oli muutakin kipinää. Muuan herrasmies oli tanssittanut viereisen pöydän tyttöjä, mutta huomannut tuhlaavansa ruutia. Sen jälkeen hän oli iskenyt silmänsä vaimooni. Vaimo hänet oli itse asiassa pöytäämme kutsunut.

Juteltiin niitä näitä. Mies oli moottorisahaedustaja, vei välillä vaimoa tanssimaan, ja seurasin sivusta parin liikehdintää. Vaimo on leveälanteinen, ei kovin pitkä, kohtuullisen ryntävä. Askel oli kevyt, sukissa saumat. Keltainen puki häntä hyvin, panin merkille. Tumma, kiiltävä tukka oli kammattu taiteellisesti korvan päälle, vähän niin kuin Tabe Slioorilla siihen aikaan. Sitä piti ylhäällä ruusunmuotoinen kiinnike.

Nytkin hakeudun siihen samaan pöytään, samalle paikalle kuin silloin. ”Kahvi ja munkki, kiitos. Näyttivät tuoreilta, tänään paistetuilta.”

Tarjoilija vahvistaa asian näin olevan.

Ei ole yhtään tuttua kasvoa, joten palaan muistoihin. Merkki oli siis annettu. Vaimon merkki oli tämä pöytään kutsu. Lattialla oli lämmetty, tunnelma salissa tihentynyt, puheensorina kohonnut muutaman desibelin. Kun orkesteri oli tauolla, tarjoilijat tuulettivat tupakansavua ikkunoista. Vaimokin otti käsilaukkunsa, teki asiaa toilettiin.

Vilkaisin miehen vasempaan käteen ja hymähdin mielessäni. Nimettömässä ei ollut sormusta, mutta selvä painauma osui silmään. Sehän ei minulle kuulu, mutta oli merkki sekin. Saatoin tehdä seuraavan siirron.

”Rankkaa tuo matkustaminen ja jatkuva hotelleissa majailu.”

Niinhän se on, mies myönsi. Miehellä oli silkkinen solmio, kokopuku ja kiiltävät kengät. Upslaaki oli leveä, leuka vasta-ajeltu, leveä sekin, posket terveen punakat. Hieman pulisongit huvittivat, mutta niitä oli kestävyysurheilijoillakin. Sormet naputtivat kevyesti pöydän kantta.

”Sinä noita pikku friiduja tuossa vähän silmäilit”, sanoin ja nyökkäsin viereiseen pöytään. Tilanteen mukaan sommittelin sanoja ja tarkkailin ottaako vieras koppeja. Otti.

”Joo”, mies naurahti. ”Siitä pöydästä ei kyllä tipu mitään.”

Minä siihen, että tytöt elävät romanttista nuoruutta, suhtautuvat seurusteluun vielä kovin vakavasti. Aikuinen mies tarvitsee vertaistaan seuraa, kypsää naista, joka ymmärtää hyvän päälle.

Mies nyökkäsi. Kumarruin lähemmäksi ja sanoin hänen juuri tanssittaneen sellaista. ”Rouva tuntuu olevan seurankipeä hänkin”, jatkoin. ”Ihmettelenpä kuinka viihtyisää teillä olisi kahdestaan. Rouva ehkä arvostaisi kutsua huoneeseesi.”

Jotenkin näin minä sanailin, niin huolettomasti kuin pystyin. Mies vilkaisi, vilkaisi tutkivasti toisenkin kerran.

”Tarkoitatko…”, mies haki sanoja. Käsi kokeili vaistomaisesti solmiota. Suorassa oli.

”Se on nyt sinusta kiinni”, sanoin. ”Minulla ei ole mitään pientä lainaamista vastaan”, jatkoin ja kumarruin lähemmäksi. ”Olisihan se palkkio vaimon tanssittamisesta.”

Mies oli punehtunut, vilkuili salin ovelle. ”Jaa’a”, hän sai sanottua, yskäisi kämmeneensä.

Sieltä vaimo tuli, juuri kun pianisti löi ensimmäiset tahtinsa, joten oli hyvä siirtyä jälleen lattialle. Kuuliaisesti vaimo seurasi miestä ja otti tanssiasennon, nosti kätensä miehen olkapäälle.

Soidinmenojahan ne olivat, parin hakemista. Naiset toivoivat tapaavansa Sen Oikean – pitkän, komean miehen, joka oli kuin olikin kiinnostunut juuri hänestä. Miesten ajatukset ylsivät jo askelta edemmäs. Millainen tanssitettava mahtaisi olla petikaverina, löytyisikö naisesta se toivottu leikillinen puolensa.

”Mä kerran kadulla kaupungin
sun tyttö kohdata sain.
Sun silmäs vilkkuivat, naurain ilkkuivat
kumminkin kutsui vain.”

Vaimo vilkaisi minuun miehen olan yli tummilla silmillään. Niissä oli verhottu, keskittynyt ilme. Hetken perästä hän haki pöydästä käsilaukkunsa, ja taas katseemme kohtasivat. Mies oli mennyt edellä.

”Viski jäillä, kiitos”, vinkkasin tarjoilijalle ja otin esiin sitä hetkeä varten varaamani pikkusikarin. Sytytin sen, puhalsin ilmaan täyteläisen savurenkaan ja suljin silmäni.

Vaimo lienee potkaissut jo naulakon alle kenkänsä. Mitä sitten? Puhetta en osaa kuvitella, mutta arvaan, että ollaan tuttavallisen asiallisia. Tanssilattialla ovat kemiat kohdanneet, molemmat tietävät mitä varten on tultu. Hätäilemättä vaimo riisuutuu sängyn toiselle puolella, mies toisella.

Niin sen kuvittelin. Vaimo laskostaa mekon siivosti tuolin selkämykselle, alushameen sen päälle ja avaa yksitellen sukkanauhansa. Mies vilkuilee, riisuu housut ennen kuin paidan, ja vaimo naurahtaa naisellisen tietävästi. Siellä jo kikkeli vilahtaa.

Ellen väärin muista, vaimolla oli turkoosin väriset liivit ja valkoiset, lahkeista väljät ohuet pikkuhousut.

Nyt on vaimo kelteisillään, niin alasti kuin alasti voi olla. Hän käy pesulla, totta kai, vilkaisemassa peiliin. Hän pesee kädet, ehkä kainalotkin. Viipyilee.

Mies on peiton alla selällään, polvet koukussa, kädet niskan takana. Eihän tässä kiirettä ole. Saalis ei karkaisi.

Miehellä seisoo. Paisunut ainakin on, ja odotuksesta herkkänä, ai-ai. Silmä kovana on seurattu vaimon riisuutumista, rintojen pullahtamista vapauteen liivien kahleista, hempeän paikan paljastumista.

Lanteet keinahdellen vaimo pujahtaa hänen viereensä peiton alle kuin turvaan.

”Ollaan vähän aikaa näin”, vaimo kuiskaa ja käpertyy miehen kylkeen. Miehellä on korkea, karvainen rinta, jota vaimo silittelee, vie huulensa tämän korvalle, puhaltelee. Ravintolakerroksesta kuuluu vaimeana musiikki.

”Minusta heti tuntui, että sinuun voi luottaa”, vaimo sanoo ja katsoo miestä silmiin. ”Joo”, mies vastaa. ”Kyllä voi.”

”Haittaako sinua, kun minä olen naimisissa”, vaimo henkäilee miehen korvaan, ja mies naurahtaa, naurahtaa uudelleen niin että koko vartalo hytkyy. ”Ei, kultaseni, päinvastoin!”

”Vihkisormus sormessa takaa, että nainen on tuntee tavat”, mies jatkaa. Hän on haronut nännit sormiinsa ja todennut, kuinka napakasti ne nöpöttävät.

”Sinä sitten osaat”, vaimo kihertää, kun miehen käsi kiertelee lanteen kaarilla. Vehje tönii tuttavallisesti reittä.

Hamuillaan suudelmaa, ja miehen ahnas kieli tunnustelee. Vapaa käsi puristelee pehmeitä sisäreisiä ja kouraisee koko kahmalollisen kiharakarvaista kumpua. Halkio on liukas, valmis munalle.

”Siitä kaikkein kauneimmasta asiasta”, mies kuiskuttelee. ”Minulla on tuossa tyynyn alla Venuksia.”

Menevällä miehellä on niitä aina varalla lompakossa.

Vaimo on kädellään kokeillut miehen jäsentä, hipaissut raskaina pullottavia, aran tuntuisia kiveksiä. Niissä on lupaus intohimosta, miehisestä kyvykkyydestä.

Vaimo näkee kuinka miehen kaulasuoni sykkii. ”Annetaan niiden Venusten jäädä”, vaimo kujertaa kaikkein viattomimmalla äänellään. ”Voitaisiin olla oikein läheisiä toisillemme.”

Mies nielaisee, silmissä välähtää. ”Sehän olisi…, mutta ei kai me vaan loukata miestäsi. Jos se ei tykkää semmoisesta?”

”Kyllä se tykkää”, vaimo vakuuttelee, supattaa miehen korvaan. ”On tätä harrastettu ennenkin.”

Totta se oli. Niin me harrastimme. Mies sai olla huoletta, keskittyä siihen, minkä tarpeessa oli. Herrasmiehenä vieras vielä varmistelee, tenttii vaimon ehkäisyn, ihastelee ääneen tilanteen saamaa onnellista käännettä.

Vaimo virittää kylpyhuoneesta tuomansa pyyhkeen alleen ja asettuu tottuneesti sen päälle. Mies katselee vielä, ahmii kuvia kukkuloista ja laaksoista, luvatusta maasta, sovittautuu sitten vaimon leveitten reisien väliin, naputtelureiälle.

Nautinnosta ynähtäen mies työntyy, omistaa kiitollisen ajatuksen minullekin. Muutama koetyöntö, asennon haku, ja mies ähkäisee. Niin makeasti puraisee jenka. Onhan se sitä varten luotu.

Miehenä tiedän miltä sellainen tuntuu. Lahkeessani on ahdasta, päässä humisee. Ihmiset istuvat tyynesti pöydissään, muutama tanssiva pari pyörähtelee lattialla ja tarjoilijatyttö kiikuttaa tarjotinta. Eikä kukaan aavista, kuinka samaan aikaan aivan tässä lähellä ilakoidaan. Siellä otetaan toisen miehen vaimoa paljaaltaan.

Vain me kolme sen tiedämme.

Mies on tukenut jalkansa sängyn päätyyn, kiertänyt kätensä vaimon ympärille ja imee kaulaa kuin iilimato. On niitä jälkiä nähty. Nainen on levittänyt jalkansa miehen kupeille ja kohottaa häpyään, jota mies takoo, takoo himon sumentamana niin että lima roiskuu. Kivekset ovat ruuvautuneet kalun juureen, ja mies tajuaa, että enää ei mahda mitään. Vyöry on jo putkessa. Niin mies heittäytyy kiimaan, antaa kalulleen luvan tuntea nainen sieltä, missä nainen on eniten naista. Lasti suihkuaa.

Kuinkas Paavali kirjoittikaan, taisi olla kirjeessä korinttolaisille. Rippikoulussa me siitä tytöille virnuiltiin. Että joka ”niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää”. Joten kukin antakoon sen mukaisesti. Ei vastahakoisesti eikä pakosta, ”sillä iloista antajaa Jumala rakastaa”.

”Jes-sus”, mieheltä pääsee, kun siemenvuoto lopulta rauhoittuu. Vaimokin avaa silmänsä ja hymyilee. ”Olipa siinä tunnetta”, vaimo sanoo tai jotain sinne päin. ”Ihan tuntui varpaissa asti.”

Tämähän on kuvittelua. En minä tiedä, mitä todellisuudessa sanottiin. Vaimo kumminkin riisuutui, paljasti anteliaasti viivansa ja antoi iloisesti yllätetyn kavaljeerin korskeasti tyhjentää kalunsa.

Aikaa kului, mitä kuluikaan, ja mies ilmestyi takaisin pöytääni. Suihkussa oli käyty, olemus raikas, tukka suittu. Silmät tuikkivat tyytyväisinä, kun mies ojensi pöydän yli kätensä.

”Rouva jäi kiinnittelemään sukkanauhoja”, mies sanoi ja ääntään madaltaen kertoi kahdesti tarjoilleensa samalta kovalta. ”Niin oli hekumallinen kirittäjä. Hyvästi sain apuja.”

”Sehän on mukava kuulla”, sanoin, ja sieltä vaimokin jo purjehti ja istahti viereeni. Nostin käden hänen harteilleen ja kuiskasin, kuinka ylpeä olin hänestä ja kuin uudelleen rakastunut.

Alkoi tehdä mieli kotiin, ja niin kävelimme käsikynkkää läpi hiljaisen kaupungin. Vaimon kengät kopisivat rytmikkäästi katuun. Lämpimien reisien välissä, pikkuhousujen kätköissä minua odotti lujasti naitu, toiselle miehelle lauennut, vieraan sperman liukastama vittu.