hyvä kirjoittaja, rakastan sinua

Luokkakoot yksityisten opinahjojen puolella ovat aivan samaa luokkaa kuin missä tahansa koulussa, ajattelin itsekseni seinäliitua sormissani pyöritellen ja vilkaisin kikattavaa tyttöryhmää luentosalin takaosassa. Yksi huomasi katseeni ja nopealla sähähdyksellä hiljensi myös muut. Reilut kolmekymmentä aikuisiän kynnyksen yli juuri ja juuri astunutta keskenkasvuista istuivat hikisessä luentosalissa vähän väliä kelloa vilkuillen. Hymyilin itsekseni. Kesäloman alkuun oli aikaa kokonaiset kaksi tuntia ja neljätoista minuuttia ja minä – vastoin oppilaiden luuloja – aioin hyödyntää jokaikisen sekunnin arvokkaasta työajasta.

Käsittääkseni muut luennoitsijat ja opettajat olivat antaneet armon käydä oikeudesta ja oppilaat olivat pahimmillaan saaneet nauttia koko päivän hyppytunneista. Kusipäisenä luonteena en halunnut antaa sitä ylellisyyttä kenellekään, vaan pistin kakarat paahtamaan loppuun saakka. Kun luento oli alkanut, olivat monet muka vaivihkaa vihjaisseet siihen suuntaan, että juna lähtee aikaisemmin tai kyyti ei odota – ja tämän varjolla siis koittaneet päästä aikaisemmin. Mutta oppilaiden kulkupelit tai niiden puuttuminen ei katsoakseni ole koskaan ollut minun ongelmani, joten kiltisti istuivat nyt jokainen paikallaan. Ja koska mielestäni nuorten tulisi oppia ajoissa se, ettei elämässä mitään saa ilmaiseksi, olin varannut viimeiselle oppiviikolle jotain ekstraa; syväluotaava essee omasta itsestä, ajatuksista, tunteista, mielipiteistä ja siitä, mikä on kenenkin paikka omissa pienissä hattarantuoksuisissa sosiaalisissa ympyröissä. Tehtävänannossa mainittiin, että aihe on vapaa, ja tästäkös kultamussu-oppilaani olivat minua kiitelleet – kunnes pari päivää myöhemmin olivat yksi toisensa jälkeen löntystäneet työhuoneeseeni ja valittaneet inspiraation puutetta. Mutta saivatpahan esseet tehtyä, mietin ja katselin esseepapereita, jotka olivat siistissä pinossa pöydän kulmassa edessäni. Kaikki paitsi yksi.

- Milla, sanoin rauhallisesti sillä auktorisella äänellä, joka sai jopa 20 vuotta vanhemmat professorit kokoustiloissa hiljenemään ja kuuntelemaan riippumatta puheenaiheesta. Luentosalin kauimmaisesta nurkasta aivan suuren kokoseinäikkunan vierestä kuului pieni kolahdus ja sotkuisten hiuskiehkuroiden somistama pää nousi ylös pulpetista.

- Täh? kuului hellyyttävän hölmistynyt vastaus. Ei ollut mikään yllätys, että porukan aivot oli viettämässä nokosia, mutta hyvin harvoin hän siitä jäi kiinni.

- Esseesi. Se puuttuu. Miksi? kysyin ja nousin työtuoliltani seisomaan. Kävelin ikkunan viereen ja jäin katselemaan pihalle ikään kuin kiinnostuneena lomanviettoon rientävien opiskelijoidemme rynnistyksestä nurmen poikki kuka minnekin. Todellisuudessa odotin mielenkiinnolla Millan vastausta. Yleensä tehtävien puuttuessa oli vuorossa oppilaiden kootut selitykset, mutta olin lähes satavarma, että niin ei kävisi tällä kertaa.

- En tehnyt sitä, oli vastaus. Rehellisesti, kuten aina. Käännyin luokkaan päin ja kohdistin katseeni liituun, joka oli jo värjännyt sormenpääni utuisen valkoiseksi.

- Ja miksiköhän arvon neiti ei katsonut tarpeelliseksi tehdä hänelle osoitettua tehtävää määräaikaan mennessä niin kuin kaikki muut ovat tehneet? kysyin edelleen aivan yhtä rauhallisesti. Oli jo enemmän sääntö kuin poikkeus, että luentojen aikana ajauduin Millan kanssa ainakin jonkinlaiseen pienimuotoiseen väittelyyn. Hän oli hyvin ylpeä ja omanarvontunteva nuori nainen, joka ei toisten oppilaiden tapaan päästänyt minua päänsä sisälle. Se oli taito, myönnetään, mutta koko opintokokonaisuuden ideana oli itseensä tutustuminen ja sitä kautta ympäröivän maailman ja sen eri ilmiöiden ymmärtäminen. En siis katsonut hyvällä hänen laiskuuttaan – sitä se mielestäni oli.

- Se, mitä mä ajattelen tai pidän arvossa, ei kuulu sulle yhtään sen enempää kuin kellekään muullekaan. Jos kokisin suunnatonta tarvetta purkaa tuntojani sun kanssa, olisin varmastikin tehnyt sen jo aikoja sitten, kuului vastaus. Minua hymyilytti. Olin usein tunneilla keskustelujen aikana saanut Millan niin vihaiseksi, että hän oli hiukan raottanut verhoa oman mielensä ja sen pintakiillon välillä. Mutta aina liian nopeasti neiti oli saanut kontrollin takaisin ja hyvinkin viihdyttävä tutkimusmatka oli päättynyt. Niin kävi nytkin. Nostin katseeni Millaan ja näin täydellisen tyhjyyden niillä valkeilla kasvoilla. Hetki oli ohi.

- Jäät luennon päätyttyä tänne, niin keskustellaan asia loppuun, sanoin ja kävelin takaisin pöydän ääreen. Nurkasta kuului jotain pientä mutinaa, mutta Milla pysyi taas täysin näkymättömissä aina siihen asti, kunnes kello soi tasan neljältä. Toivotin hyvät kesälomat, vaikkakin uskon ääneni hukkuneen riemunkiljahduksiin ja julmettuun kolinaan, kun oppilaat vyöryivät valtavana massana ulos luentosalista. Kaikki paitsi Milla. Hän kipitti tympääntyneen oloisena nurkastaan työpöydän ääreen, rojautti matkalaukkua muistuttavan reppunsa pöydälle ja huokaisi syvään.

- Jos sovitaan, että mä teen jonkun muun jutun kesäloman aikana. Jotain kirjatenttejä vaikka, Milla ehdotti. Ruskeat silmät tapittivat keskittyneesti minuun. Olisi ollut helppoa antaa periksi. Kesäloma ja kaikkea, mutta en kuitenkaan tehnyt niin.

- Teet sen esseen niin kuin kaikki muutkin. Sulla on keskiyöhön aikaa.

- Mitä?! Kuvitteletko sä nyt ihan tosissasi, että mä jään tänne puurtamaan sitä, nyt kun kaikki muutkin on saaneet hommansa tehtyä?

- Olisit tehnyt sen silloin, kun kaikki muutkin sen tekivät, niin nyt ei olisi tätä ongelmaa. Mun työhuoneeseen palautus tämän vuorokauden aikana, mikäli ei hylätty miellytä, vastasin, otin oman salkkuni ja kävelin ulos salista.